Luontorunoutta väkivallasta ja toipumisesta

Heti ensimmäisessä runossa näkyy tuhoisan suhteen kehitys. On vahva usko, joka syntyy hetken vallitsevasta valosta, parisuhteen kesästä; näkyvissä on jo uhka, laiska varjo. Johanna Hartikaisen Mitä kerrot vuodenkorento vihjaa hienosti, painokkain sanoin: ”uskon minkä tahansa / tässä valossa”. 

Eteenpäin lukiessa paljastuu, miten pariskunnan kieli ja soinnut ovat erilaiset tavalla, joka on jotenkin vääränlainen. ”Sinä soitit. Eri nuoteista. / Samaa pimeää. Hetken luulin yhteiseksi.” Paikoin runon tasapainoa horjuttavat paperilta maistuvat ilmaukset, kuten sanapari ”otettavissa suunnaksi”, mutta pian taas poeettinen sointi vaikuttaa: ”hetken eheät lehtihangat, / aallon murtumalinjan valkeimmat kivet, / ja katinkulta, Kulta.”

Runot vuorottelevat rikkonaisen rytmin ja riimittelyn välillä. Traumaattisia kokemuksia kuvatessa rikottu rytmi voi olla ymmärrettävä tehokeino, mutta lukiessani siitä ei tullut tarkoituksellinen vaikutelma. Puuttuvat sanat ja typistyvät lauseet puolestaan ilmaisevat puhujan kohtaamaa traumaa elävästi: ”ja nielen, kutistun, huulilla hiekkaa, / hankaimesta painauma. / Miten enää suudelma?” Suhteen alun kuvauksessa näkyy puhujan raakilemainen kokemattomuus, jonka keskelle toinen tunkeutuu ja ottaa hänen elämänsä haltuun. 

Teos sisältää kipeän tunnistettavia kohtauksia ihmiselle, joka on kokenut ahdistavia jännitteitä lähisuhteissaan ja esimerkiksi seurannut pelolla kumppaninsa mielentiloja: ”Järvi ei tyynnytä. Pakosi ei onnistunut. / Seurasi mukana; et kerro, mikä. / Jokin panee mieltäsi rautoihin.” Monet runot näyttävät, miten fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen: toisen näkeminen vääränlaisena, tiellä olevana, viallisena ja likaisena, mutta silti omaisuutena, jolle voi asettaa ehtoja ylhäältä päin. 

Kielikuvat ponnistavat eläinten, kasvien ja luonnonympäristön maailmasta. Puhuja vertautuu sudenkorentoon, kumppani taas suteen. Suden kielikuva tuntuu tässä kontekstissa käytetyltä, mutta laajenee parhaimmillaan tuoreella tavalla: ”vastaa susisurkea puolihukka pimeää parkuva”. Joskus kielikuvien maailma upottaa niin, että asian ydin hukkuu ja osuvan kielen etsintä jää kesken. Metaforisuus on näissä kohdissa kiemuraista tavalla, joka näyttää piiloutumiselta, tarkoitukselliselta hämärtämiseltä – sekin on sinänsä traumareaktiona ymmärrettävä. ”Kiepun kehiä taas. Mitäpä muita, hapuiluita, / kyynelten päissä uusiakuita.” 

Lähellä toisen osaston loppua kuvakieli taas toimii hyvin, kun puhujan minuus nousee vedestä. Tätä seuraa pako väkivaltaisen suhteen saarelta ja uiminen omin voimin rantaan. Alkaa paraneminen, joka ei ole suoraviivaista, vaan joskus tulee lujasti takapakkia. Jälkipuoliskon runot pyrkivät luomaan toivoa ja samastumispintoja eteenpäin menemisen mahdollisuuksista, vaikka välillä kylmät tuulahdukset menneestä kävisivät läpi ruumiin. Lopulta puhuja kohtaa uuden ihmisen, jonka korvat kestävät kuunnella häntä. 

Kielellisesti ja rytmillisesti hieman epätasaisessa teoksessa muotokokeiluja olisi voinut tehdä vielä enemmän – sudenkorennon ja purjeveneen muotoon asetellut runot nimittäin toimivat tekstisisällöltäänkin vahvasti. Kieli tiivistyy niissä ytimeensä.