Huolenpidon kielillä

Silja Kejosen kolmannessa runoteoksessa Äiti ja sylikoira teini-ikäinen tytär etääntyy äidistään. Äiti hankkii koiran, jotta voisi yhä pidellä jotakuta. Teos käsittelee monia hoivaamisen osa-alueita samanaikaisesti esimerkiksi koiran ja tyttären hoivaajana olemista vertaillen, eikä näin kiinnity ainoastaan esimerkiksi ihmisen ja eläimen suhteen kuvaamiseen. Etäisyyden ja läheisyyden vaihtelu leimaavat teoksen näkökulmaa, jossa äiti on runojen puhuja: ”tiedän, että olet samassa huoneessa / odotat, että voit tulla luokseni”. Äitiyttä määrittävät välimatkat, joskus myös kipeällä tavalla. Runojen minä on usein hiljainen, mutta toimelias. Hän toimii muita varten ja tarkkailee tyttären sekä koiran liikkeitä.

Etäisyys ja läheisyys toteutuvat myös muodon tasolla. Monet säkeet on asemoitu sivun vasempaan ja oikeaan laitaan niin, että keskelle jää henkistä välimatkaa merkitsevä aukko. Minän ja sinän toisto sekä vaihtelu vahvistavat osaltaan erillisyyden ja vierauden tunteita: ”minun vastuullani on nieleminen, niin että asiat eivät tule samaa reittiä takaisin / minun vastuullani on pyyhkiä lattialta pois se, mikä tulee samaa reittiä takaisin”. Harvoin käytetty me-muoto tuntuu ”meidän” varaan rakentuvassa runossa korostuneen intiimiltä: ”Ollaanko me siihen asti, että toinen kuolee?”. Runojen puhujasta, äidistä itsestään, kuvaavia mainintoja on vähän.

Se, puhutaanko runossa tyttären vai lemmikkikoiran kieltä, luo tekstiin jännitteen. Nämä sanastot liukuvat paikoin yhteen: ”ilta on hyvin nuori, kostea, luovutusiässä”. Toisinaan ajatus äidin ja koiranomistajan roolin samankaltaisuuden taustalla on turhan selvä, ja se menettää siten hohtonsa. Kun osapuolet elävät hiljaisessa rinnakkaiselossa, runot hengittävät kauniisti: ”Joka päivä minä kysyn häneltä miksi sinä näytät tuolta, / onko se surua, ovatko korvat puhtaat?”

Huolenpidon kieli voi olla herkkää ja haurasta: ”taas kiedon, käsivarret, sormet, lupaukset, kaiken ympärille, / me pysymme tässä keskenämme nyt, emme tarvitse muita”. Pehmeys toistuu teoksessa monissa muodoissa – villakoiran turkki, sänky ja hiukset – se asettuu vastapainoksi äitiyden repiville kokemuksille. Kielessä kuuluu kaksi eri rekisteriä: tyyneys ja huoli. Tunteiden vaihtelu näkyy alati muuttuvina tyylikeinoina ja muotoina. Vaikka vaihtelu on tietoista, jonkinlainen hätäisyys runojen asettelussa vaikeuttaa keskittymistä herkempiin säkeistöihin. Yksi sivu on esimerkiksi kirjoitettu toisenlaisella huolenpidon kielellä, tunteenpurkauksen muotoon: ”eikömesovittueikömesivittuvittuvittuvittuv”. 

Ymmärrän, miksi teoksessa on niin monia eri tyylejä: metaforista ilmaisua, toistolle rakentuvia runoja sekä listoja, typografialla leikittelyä, tajunnanvirtamaisia osuuksia sekä intertekstuaalisia viittauksia esimerkiksi Lassie-koiraan. Näistä säleistä rakentuva kokonaisuus esittää hyvin hoivasuhteiden moninaisuutta ja monimutkaisuutta, kuvaa laajaa tunteiden kirjoa ja toisaalta eri sanastoja toisiinsa yhdistämällä myös törmäyttää asioita uudenlaisiksi näkökulmiksi. Tunnistan tämänkaltaisen runsauden elämän tai vanhemmuuden eräänlaisena representaationa hyvin. Silti huomaan nauttivani enemmän kohdista, jotka käsittelevät teemoja jollain tavalla hallitummin, esimerkiksi symbolien kautta: ”äitisi ei pelännyt / hänellä oli raaka granaattiomena käsilaukussa / pitkät, leikkaamattomat kynnet”. Säkeet lähestyvät hoivasuhdetta affektiivisesti kurkottaen yli arkiajattelun, jolloin elämäntapahtumien kohtalokkuudesta voi lumoutua.