Haikumestareiden vaikeilla jäljillä
Riika Helle-Kotkan Kaiuttimessa peipot on kokoelma tanka- ja haikurunoja. Japanilaisten 31- ja 17-tavuisten runomittojen lisäksi teos ammentaa myös maan kulttuuriperinnöstä. Helle-Kotka törmäyttää perinteisen muodon ja sisällön esimerkiksi tämän vuosituhannen nuorisokulttuuriin. Taiko-rumpu ja sumopaini kohtaavat cosplayn ja somekohinan.
Keskiajalla haiku ja tanka tallensivat ohikiitäviä havaintoja valokuvien tavoin. Helle-Kotkan puhujat eivät pelkisty tarkkailijoiksi vaan elävät enemmän elämystensä keskellä. Puhuja kurkottaa vilpittömästi luontoyhteyteen ja avariin näköaloihin. Kokoelma etsii irtonaisella vakavuudella lapsenmieltä: ”pilvi raottuu / jahtaan revontulia / lapsionnea”.
Haikuun mahtuu usein enintään yksi kirkas kuva ja oivaltava havainto. Kaiuttimessa peippojen luonnoksenomaisissa runoissa pienimpien merkkien kantovoima on suuri, olipa kysymys pokémon-kuvasta tai pajujen itkusta. Ainesten tasa-arvoisuutta korostaa erisnimien kirjoittaminen pienellä. Parhaimmillaan runot ottavat etäisyyttä muotonsa melankoliseen perinteeseen. Puhujan hilpeä ironia kohdistuu kirjallisuushistorian tunnetuimman haikumestarin, Matsuo Bashoon, katkeransuloiseen elämänfilosofiaan: ”unessa bashoo / tarjoaa kirsikoita / sylkee siemenet”.
Kokoelman japanilaista kuvastoa vaivaa eksotisoiva, matkailumainosmainen estetiikka kirsikankukkineen ja luotijunineen. Tavanomaisen kuvan voi kuitenkin pelastaa yllättävä sanavalinta, joka johtaa lukijan syvään pohdintaan luonnon- ja maailmantapahtumien suhteesta, mutta myös Japanin koko ihmiskuntaa koskettavasta lähimenneisyydestä: ”oksan rasahdus / hiljaisessa metsässä / räjähtää ydinpommi”.
Liian usein runojen kuvat jäävät latteiksi ja oivallukset litteiksi. Itsestäänselvyydet rasittavat temaattisesti haahuilevan kokoelman ilmaisua. Tanka- saati haikumitassa ei ole varaa rautalankaan, jolla eräs runo päättää perinnesoitinten kuunteluhetkensä: ”mieleni täyttää kaiho”. Välillä valtava havainto vesittyy esimerkiksi alleviivaavalla säkeistönvaihdolla: ”murheet ovatkin / vesiliukoisia kun // elämä tappaa”.
Suomesta löytyy vain muutama haiku- ja tankarunokokoelmien täysosuma – japanilaiseen merkkijärjestelmään sovitettu tavujako on omaperäisyyden kannalta ilmeisen haasteellinen latinalaiselle aakkostolle. Eila Kivikk’ahon meditatiivisten haikujen Ruusukvartsi (1995) ja Tuomas Anhavan haiku- ja tankarunokäännökset lukeutuvat kestävimpiin klassikoihin. Nykyrunoudessa japanilaisia perinnemuotoja on ahkerimmin viljellyt Arto Lappi.
Helle-Kotkalla on puutteistaan huolimatta edellytykset manttelinperijäksi. Kaiuttimessa peippojen kihelmöivät toimijat (”karaoke ärähtää” ja ”usva levitoi”) ovat hedelmällinen maaperä. Toivottavasti kaunis viimeinen tanka enteilee Helle-Kotkan tulevien runojen kekseliäämmin kerrostuneita kuva-ajatuksia: ”elämä soljuu / sedimenttien läpi / jättäen jäljen / paradigman muutokset / vuoristoradoissamme”.
Kommentit kritiikkiin