Hyväntuulinen mutta ihmiskeskeinen opetustuokio luonnosta

Murrerunoilijana tunnetun Heli Laaksosen Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä tarjoilee ilottelevan säemuotoisen opetustuokion eläin- ja kasvikunnasta ja luonnonilmiöistä. Laaksonen on vastikään valmistunut luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ja Luonnoksessa hän soveltaa alan oppeja luovasti. Teoksen naivistiset ja humoristiset tekstit esittelevät mittavan joukon olentoja ja eliöitä vyöturkiskuoriaisesta ja sudenmarjasta tuhansia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleeseen irlanninhirveen. Runoilijan aiemmasta linjasta poiketen teksti on kirjoitettu pääasiassa yleiskielellä, mutta myös tuttu lounaismurre vilahtelee säkeissä silloin tällöin. Teosta elävöittää kirjailijan omasta kynästä syntynyt sympaattinen kuvitus. 

Runon asuun puetut esitelmät tarjoilevat luonnontieteeseen ja historiaan pohjaavia tietoiskuja leikittelevällä otteella. Teksti on täynnä humoristisiksi tarkoitettuja sutjautuksia, jotka havainnollistavat, että kirja ei laajahkosta lähdeluettelostaan huolimatta ota itseään liian vakavasti. Tämä ilmenee esimerkiksi hyeenan lisääntymishaasteita kuvailtaessa: ”Ahtaiden synnytyskanavien vuoksi / ensipoikijoita ja penikoitakin kuolee paljon. / Kyl se siit sit helpottu, ko paikat löysty, / fundeerasi evoluutio.” 

Laaksosen kieli on paikoin nokkelaa ja viihdyttävää ja runojen anekdootit eliökunnasta parhaimmillaan avartavia, mutta tekstin ihmiskeskeisyys häiritsee lukukokemusta läpi kirjan. Laaksonen viljelee ensinnäkin roimasti antropomorfismia eli luonnon inhimillistämistä. Tämän ei vielä itsessään tarvitsisi tarkoittaa ihmiskeskeisyyttä, sillä myös antropomorfismin avulla voidaan tehdä näkyväksi ei-inhimillisten olentojen mielellisyyttä, toimijuutta, monitahoisuutta ja arvoa. Laaksosen antropomorfismi ei kuitenkaan laajene tuollaiselle tasolle vaan typistää inhimillistämisen alle muunlajisten olentojen oman kokemusmaailman ja lajityypilliset, ihmeelliset kyvykkyydet, joista moneen ihminen ei edes voi yltää. 

Häiritsevää on myös se, että teos rinnastaa toistuvasti eläimen ja esineen: ”Lentää kuin hiiteen heitetty työrukkanen”, todetaan palokärjestä, ”Heittelehtii lentäessään kuin / huvipuiston korkkiruuvilaitteesta irronnut pultti”, kuvaillaan töyhtöhyyppää. Vaikka rinnastukset varmasti pyrkivät olemaan ennen kaikkea hauskoja, niissä kalskahtaa ikävästi kartesiolaisesta rationalismista kumpuava auttamattomasti vanhentunut mutta länsimaiseen ajatteluun paljon vaikuttanut mekanistinen eläinkuva, jossa muunlajinen olento samaistetaan koneeseen. Ehkä pahimmillaan tämä näkyy tekstissä ”Hevonen”, jossa eläin vertautuu huonekaluun: ”Hevonen on nelijalkainen / nojateline, jonka keskellä on / nahkapäällysteiset poikkikaaret.” 

Paikoin teoksessa häivähtää sentään jonkinasteinen kriittisyys ihmisen toimintaa kohtaan. Liito-oravaa esiteltäessä tuodaan esiin, että tälle eläinlajille sopivia elinympäristöjä löytyy Suomesta enää aivan liian vähän. Omintakeisessa ”Maksalaatikko”-tekstissä puolestaan kuvaillaan maksalaatikon valmistusprosessi kantavasta lehmästä foliovuoan muotoiluun asti. Olisi turhan rohkeaa tulkita humoristista tekstiä kärkeväksi kritiikiksi eläintuotantoa kohtaan, mutta ainakin se tekee näkyväksi, että voisen lihaherkun taustalta löytyy lahdattu porsas ja luonnon monenlaista hyväksikäyttöä.

Laaksosen tekstiä ei varmasti ole tarkoitettu luettavaksi liian ryppyotsaisesti, eikä kaikkien luontoaiheisten kaunokirjallisten teosten toki tarvitse olla kriittisiä analyyseja nyky-ihmisen ympäristösuhteen ongelmista. Hassutteluakin tarvitaan, ja se on mahdollista myös kunnioittavalla ja nöyrällä otteella. Laaksosen teos sopinee hauskaksi loppukevennykseksi esimerkiksi koulun biologiantunneille – kunhan opetuksessa myös riittävästi muistutetaan, että eläin ei todellakaan ole esine.