Poliittisen taiteen mahdollisuus

Poliittisen runon ajatus tuntuu nykypäivänä hankalalta. Yhtäältä se tuo mieleen menneiden vuosikymmenten – vuosisatojen! – työväenlaulut ja käyttörunouden; toisaalta lausahduksen ”taidetta taiteen vuoksi” herättämän närän niissä, jotka pitävät ajatusta perin porvarillisena ja etuoikeutettuna lähtökohtana. Näin ehkä runouden näkökulmasta, mutta itse poliittinen ilmapiiri tuntuu hinkuneen jo usean vuoden ajan mahdollisimman paljon huomiota kaikista mahdollisista suunnista. Kenties siksi KOM-teatteri järjesti vuonna 2021 poliittisen runon kirjoituskilpailun yhteistyössä Otavan kustantamon ja kirjasäätiön kanssa.

Kuten Mikko Saari kritiikissään ounastelee, kilpailun ensisijainen järjestäjätaho on ehkä osaltaan vaikuttanut myös siihen, että kilpailun parhaimmistoa esittelevän lopputuotteen, Luistelukentänhoitajan ongelmat ovat meidän kaikkien ongelmia, runoissa poliittisuus näyttäytyy enimmäkseen niin sanottujen vihervasemmistolaisten arvojen ilmaisemisena. Seassa ei ole yhtäkään suoranaisen oikeistolaista runoa, vaikka politiikkaahan sekin on. Tosin tarkemmin ajatellen koko taidekenttä tuntuu nykyään olevan korostetun vasemmistolainen sanan kaikkein laajimmassa merkityksessä. Samaa on sanottu akateemisista instituutioista, ja väittäisin syidenkin menevän monelta osin päällekkäin. Vasemmistolaisiksi itsensä mieltävien ihmisten on esimerkiksi psykologisissa tutkimuksissa todettu toistuvasti olevan oikeistolaisia avarakatseisempia ja rohkeampia, toisinaan jopa älykkäämpiä. Oikeistolla on omat hyveensä, mutta vasemmiston luonne ja maailmankatsomus tuntuvat sopivan erityisen hyvin tieteentekijöille ja taiteilijoille.

Samaan aikaan politiikkaa on nykypäivänä ehkä vaikeampaa välttää kuin ennen. Esimerkiksi luontokuvauksia on liki mahdotonta kirjoittaa ottamatta kantaa myös luontokatoon. Olosuhteet tekevät yhdestä runouden historian perinteisemmistä aiheista poliittisen, joillekin jopa räikeän puoluepoliittisen. Samaa voisi sanoa toisesta runouden vakioaiheesta rakkaudesta: sekin politisoituu herkästi, jos rakastajat ovat vaikka samaa sukupuolta.

Kilpailun voittajarunossa ”Oliivi” maahanmuutto korostuu tärkeänä kokemusperäisenä politiikan muotona: ”Minun piti jättää oliivipuut ja niiden pienet öljyiset hedelmät. / Täällä pohjoisessa syödään kodittomia oliiveja”. Vertauskuvalliset oliivit muistuttavat ainakin kotiutumisen vaikeudesta ja maahanmuuttajien kaltoinkohtelusta, mutta samalla runo ilmentää sitä, miten päätös kuvata tietynlaisia kokemuksia saattaa itsessään yltyä poliittisen yhteenoton vyöhykkeeksi.

Antologia antaa tilaa myös perinteisemmälle poliittiselle runolle, jossa muun muassa jännitetään ”riittävätkö rahat / kokonaiseksi kuukaudeksi”, ja jossa ”he [el pueblo unido] lauloivat uuden marseljeesin /- -/ he allekirjoittivat ikuisen solidaarisuuden heikkoja ja sorrettuja kohtaan”. Antologian runot korostavat poliittisuuttaan suoremmin kuin taidemaailmassa on tapana. Tämä tuntuu odotusten vastaisesti raikkaalta näkökulmalta skenessä, joka vaikuttaa luopuneen erillisestä poliittisesta runon ajatuksesta.