Kuoleman elävät hiussuonet

Sanna Karlströmin tuorein kokoelma luotaa äidin kuolemaa, ristiriitaista surua ja menetyksen pakenevaa ydintä. Runoilija on hionut tyyliään esimerkiksi historian kyseenalaistamia miehiä, taikuri Uri Gelleriä sekä psykologi Harry Harlow´ta, tutkineilla roolirunokokoelmilla. Pehmeät kudokset on Karlströmin kenties henkilökohtaisin teos. 

Kokoelman modernistisen tiiviit runot vangitsevat lukijansa taitavasti ja näyttävät vähällä valtavasti. Kudokset ovat paitsi pehmeitä, myös huokoisia. Vaikka äitisuhteen solmut katkeavat avautuessaan, syntynyt katkos on perustavanlaatuisesti avoin. Tyhjä tila laskostuu paitsi ilmavien rivien väliin, myös osaksi puhujan kokemusmaailmaa. Punnitun salaperäiset ja kieleltään veitsenteräiset kuolemarunot tuovat mieleen runoilija Paul Celanin myöhäiskauden kirkkaat ilmaisut ilmaisemattomasta. 

Karlströmin kuvat ovat lyyristä kristallia, jotka yltävät sekä kuvaamattomiin syvyyksiin että pakahduttavaan konkretiaan. Monet runot tutkivat eräänlaisia valokuvia, niin konkreettisia kuin muistiin valottuneitakin. Kuvat eivät kerro totuutta, eivätkä pysähdy elottomiksi dokumenteiksi. Puhuja antaa anteeksi sen, että ne ”eivät pidä paikkaansa”. Kuvat peilaavat kokoelmassa arvoja ja katoavaisuutta. Äidin kasvot nostavat esiin puhujan tummasävyisen maailmankuvan:

”hänen kasvonsa ovat kaivostyöntekijän kasvot, ne syvenevät, / kaikki käy yhä pimeämmäksi, pitkäksi kuin aika / putoavan esineen ja kolahduksen välillä.”

Pehmeät kudokset osoittaa, kuinka lapsen ja vanhemman suhde mitataan aina väistämättömässä menetyksessä. Äidissä puhuja näkee alistuneen, elämän nujertaman naisen: ”Pelkään perintöäni, / televisiota johon äidin silmät sammuivat.” Periytyvätkö tunteet kosketuksesta, kuten iho? 

Yllättävät leikkaukset arkisesta kosmiseen muistuttavat Sirkka Turkan mittakaavojen laajuudesta. Äiti on esimerkiksi kosketuksesta kulunut kivi. Arkielämässä kivet säilyvät halkeamattomina, mutta avaruuksien läpi kiitäessään ne hajoavat. Kosminen lohtu kirvoittaa myös upeita aforistisia iskuja: ”Jumala on mielissään, mutta kappaleina.”

Kuolema on absurditeetti ja rajaton raja. Kuolemanhetken kuvittelee ehkä sekunnin tai filminauhan mittaiseksi, mutta se on äärettömästi lyhyempi, ehkä lyhyin mahdollinen aika. Niin nopea ettei sitä voi kokea. Neliosaisen kokoelman loppupuolella puhuja yrittää ymmärtää kuolemanhetkeä vanitas-maalauksista tuttujen kallojen, puutarhojen ja tulppaanien avulla. Perinteisen kuvaston keskellä Karlström väistää kliseitä taidokkaasti. Sammalpeitteisiin kadonneen äidin kallo muuttuu ”kulhoksi” tiedostamattomalle. Lopulta äiti humisee ”metsänä”; tuuli puhkoo ilmareikiä kipeisiin muistoihin. 

Kuolleetkaan kudokset eivät kovetu. Ne jatkavat esimerkiksi kasvillisuudessa siitä, mihin tunteet väsyvät: ”sydän särkyy / ja kirjoitetaan uudelleen kuin ruoho.” Kudokset rinnastuvat kokoelmassa kiehtovasti myös hiuksiin, jotka ovat ”nippu päättelemättömiä lankoja”: kuva sukupolvien väliselle etäisyydelle. Hiuksissa puhuja haroo ymmärrystä. Äidin hylätyn ja yönsinisen takin kaulukseen jääneet suortuvat puhuja sipaisee pois. Luopuminen ei ole koskaan yksisuuntaista: ”Hengitän sinut pois kuin laulun.”

Teos laajentaa lohturunouden käsitettä. Karlström lähestyy uutta kuolemasuhdetta, joka paikantuu tragedian, hyväksynnän ja uskonnollisten ratkaisujen tuolle puolen. Pehmeiden kudosten kaltainen runous voi parhaimmillaan rikkoa entropian lain. Hajoaminen on ehkä piste ja ääri, mutta ehjäksi tuleminen ääretöntä ja loputonta kiertokulkua. Elämä ja kuolema eivät ole yhtä suuria arvoituksia kuin jatkuva ikuisuus, jonka ansiosta kaikki ajat ovat läsnä. 

”Muistosi, ilmassa / kuin pullostaan haihtunut tärpätti, kaikkialla eikä missään, / alhaalta kantautuvat ohikulkijan askeleet, / lasin läpi, sorasta rahisevalta kadulta tähän.”