Häpeilemätön tyttöys ja kaksoistornien lailla sortuva viattomuus

Kirjan käteen ottaessani odotin päätyväni pinkkiin glittermaailmaan, kimaltelevan ja kipinöivän tyttöyden estetiikkaan. Supersalanen tyttöpäiväkirja tarjoaa sitäkin, mutta ei pelkästään, sillä kimallus peittyy romahduksen savupylvääseen. Alussa esitellään soundtrack, ”supersalanen CD”, joka pitää sisällään tuttuja kappaleita 90-luvulta Hectorista Tiktakiin. Ensimmäinen päivämäärä on 11.9.2000 – siitä voi jo päätellä kulttuurisen käännekohdan, johon teos kiinnittyy. Puhuja paljastaa katsovansa tapahtunutta tulevaisuudesta: ”mun selkä on ku vuoden päästä telkkarissa sortuva wtc”.

Tekstit asettuvat monilla sivuilla päiväkirjamaiseen muotoon, ja kielessä elävät vahvat, osuvat runokuvat. Tarkkanäköiset havainnot yhdistävät laajakatseiseen ajatteluun. Varhaisteini-iän myllerrykset, joissa arvostukset muotoutuvat vähitellen uudenlaisiksi, putkahtelevat esiin tekstin pitelemättömästä virrasta: ”leukaluu on asettunu vissiin syntymässä vinoon, niin et hymyillessä toinen puoli kasvoista kohoo korkeemmalle ku toinen vaik enhän mä esim. koivuiltakaan oota symmetriaa.” Kirjan tärkeimpiin teemoihin kuuluu valehtelu: puhuja sanoo kaverilleen esimerkiksi omistavansa hevosen. Suullaan on vaikea puhua totta, kun on oppinut valehtelemaan. Tytöistä muodostuva lauma tuo mieleen Petra Forsténin romaanin Kadonneet tytöt (WSOY 2022), jossa tarinoiden keksiminen vaikuttaa ystävysten väliseen dynamiikkaan. Supersalasessa tyttöpäiväkirjassakin sepittäminen aiheuttaa jännitteen, jota ei pääse pakoon.

Valehtelun taustasyyt paljastuvat vähitellen, kunnes puhujan elämän perustukset romahtavat kirjan 9/11-osastossa yhtä aikaa WTC:n rakennusten kanssa. Tornit näyttäytyvät lapsen kodin kuvana ja hänet ”pannaan valitsemaan missä haluun asua / vaikka mä oon vielä niin pieni että mahdun ryömimään sisään / uuden naapurin varastoon samasta aukosta oravan kanssa”. Maailma on muuttunut uhkaavaksi paikaksi viattomuuden kadottua, Irakin sota alkaa ja sylin kaipuu on vahva. Puhuja esittää tunnistettavan huomion toisen kielen antamasta turvasta: ”leikkii et puhuu englantii äidinkielekseen / ei tartte puhuu mistään mihin / liittyy vaikeita sanoja”. New Yorkissa 2019 Ground Zeron äärellä mieleen nousee myös lohdullisia ajatuksia: ”palaneet paikathan on ne jotka aina kaikkein kirkkaimmin vihertää”.

Vaivihkaisena teemana kirjassa kulkee katseen – sekä itsen että muiden kohdistaman – voima tytön kasvaessa. On ”peilissä ja varjokuvissa ihan sietämättömän pulleet posket”. Pojasta polvi paranee, mutta tyttö voi vaan todeta, että ”mäkin oon ihan tämmönen, vettyny ja veltto”. Vasta paljon myöhemmin muistellessaan sisiliskojen pyydystämistä hän ymmärtää kipeästi: ”ne on vuosia kun en vielä tiedä mitä tarkoittaa että joku on rauhoitettu, että itekin voisin olla”.

Teos yhdistää pakottomalla tavalla päiväkirjailmaisua ja kuvakieleltään rikasta runoutta, joka asettuu välillä proosaksi, välillä ilmavan säemuotoon. Puhekielinen ilmaisu on vahvarytmistä ja tyylitajuisesti hiottua. Synkempien sävyjen vastapainoksi sivuja koristavat häpeilemättä esiteini-ikäisen arjen ilot: epätoivoisen tahmea huulikiilto, jäätelö ja lempisamettipaita. Kirjan ajankuvauksessa on surua mutta toisaalta paljon myös haikeutta, lohtua ja rakkautta.