Latvialainen vailla kotimaata

Juris Kronbergsin (1946–2020) elämää määritti ulkopuolisuuden tunne. Hän syntyi ja eli lähes koko elämänsä Ruotsissa, jonne hänen latvialaiset vanhempansa olivat paenneet Neuvostoliiton miehitystä. Latvia oli kuitenkin kieli, jolla hän ilmaisi tunteitaan. Kronbergsin runous kuvaa toistuvasti kokemusta juurettomuudesta, ainaisesta välitilasta: ”Kivi vajosi mereen, / ja siihen / missä se särki veden pinnan / levisivät renkaat / ja minun peilikuvani sirut // Yhtä aikaa itään ja länteen”.

Toisaalta Kronbergs oli tärkeä välittäjähahmo, joka rakensi siltoja Itämeren ylitse Ruotsin, Baltianmaiden ja Suomen välillä. Hän käänsi latviaksi muun muassa Claes Anderssonin ja Jaan Kaplinskin runoja. Suomennosvalikoiman nimi Sillalla ja parvekkeella ilmaisee osuvasti maanpakolaisuuden kahtalaisuutta.

Runolija koki kodittomuutta myös suhteessa traditioon: latvialaisen modernin runouden perinne oli hänen aloittaessaan hyvin ohut. ”Kuljen keskellä Eurooppatie nelosta / ostoskassi kummassakin kädessä: // toisessa länsimainen runous // toisessa Latvian kansanrunot”. Tärkeä esikuva Kronbergsille oli Latvian ensimmäisenä modernistina pidetty Aleksandrs Čaks (1901–1950), johon valikoimassa viitataan tämän tästä.

1970-luvulta aina runoilijan viimeisiin elinvuosiin ulottuvan valikoiman runot ovat enimmäkseen ulospäin suuntautuneita ja humoristisia. Kiinnostavan poikkeuksen muodostaa 90-luku. Tältä ajanjaksolta valitut runot kääntyvät sisäänpäin, ja muusta tuotannosta tuttu hienoinen melankolia syvenee suoranaiseksi masennukseksi. Runojen päähenkilö on Kronbergsin alter ego Susi Silmäpuoli: ”Metsän ja kuilun välissä hän on yksinään / kapealla irti hakatulla kaistaleella // Hän on kiinni maailmassaan / kuin vapautettu orja juuri saamassaan vapaudessa”. Luulisi, että Latvian itsenäistyminen näkyisi aikakauden runoissa enemmän – tosin ehkä vapautetun orjan irrallisuus voidaan tulkita myös kollektiivisesti.

Mirja Hovilan toimittama ja suomentama valikoima on tehty hyvin henkilökohtaisella otteella. Runojen ohessa on poikkeuksellisen paljon valokuvia, jotka Hovila on koonnut teokseen. Valikoima heijastelee nykytrendiä, jossa käännösrunous on yhä enemmän kääntäjän kuin kustantamon projekti. Hovilan omistautuneisuus ilahduttaa, mutta välillä teos tuntuu menevän hieman kotimuseon tai henkilökohtaisen alttarin puolelle. Oheissälän vähentäminen antaisi itse runoille enemmän tilaa hengittää.