Taidokasta kehyksen liikuttelua

Irene Piippolan esikoisrunokokoelma Pesemättömät sijoittuu kielellisesti ja maisemallisesti Tornionjokilaaksoon. Runoelmamaisen teoksen teema on sieltä kevyemmästä päästä: ihmiselämän luonne, tarkemmin ihmiselämän luonne kuten se Tornionjokilaaksoon paikantuu. Teoksessa kuvataan niin myyttisiä esiaikoja kuin maaseudun kyläläisiä ja nykyhetkeäkin. Runojen ympäristö on leimallisesti ei-kaupunkia: “Mie pulahin jokheen / ko äiti viimisilhään jäällä pyykkiä virutti / Minut pestiin vitilumella, kastettiin virrassa / tuupattiin törmälle kuivumaan.”

Lapin Kansan arvostelussaan Anni Kyrö toteaa, että teoksen kehyksenä toimii Lars Levi Laestadiuksen ajatus saamelaisen maailmankuvan maahisista “paholaisen valtaan joutuneina Jumalan luomina” ja tähän liittyvä tarina. Laestadiuksen aikalaiskollegan Andreas Fayen teksteistä löytyy kertomus, joissa kerrotaan Aatamin ja Eevan pesemättömistä lapsista muuttuneen maahisiksi: “Näistä kläpeistä jokka äitimä Eevea pesemättöminä piilotti / tuli maahisia / maan alla asuvia ja net on yhä pesemättä”, Laestadiuksen saarna vuodelta 1860 kertoo.

Piippolan runoteos purkaa moralisoivaa tarinaa, kääntää sen toisin päin: “Et sie meitä juoksussa voita, Lasse hyä / Met nappaama sinut / ja puristamma reisien välhiin niin että / tuntuu. Huuat äitiä aphuun”, maahisäidit kertovat Laestadiukselle eli “Lasselle”. Teoksen ensimmäinen osa alkaa kupruilevsta rantaliejusta, joka työntää pinnalle elollisia olentoja. Toisiinsa lomittuvat aika- ja tarinatasot kertovat elämästä Tornionjokilaaksossa, maahisista, parturi-kampaajista, joesta. Teoksen lopussa palataan sinne, mistä kaikki alkoi: “Lopulta lieju sulkee kitansa, uupunena, tehtävänsä suorittaneena. Vanha lieju.”

Piippolan teos asettuu osaksi ihmisen, tässä tapauksessa jossain määrin juuri saamelaisten, syntytarinoiden ja -myyttien jatkumoa. Jään kaipaamaan teokselta pituutta ja paneutunutta kerrontaa. Nyt teos on varmasti tarkoituksella aukkoinen, ajasta ja tarinasta siirtyvien runojen väliin jää loikkia – nörtti minussa toivoo teokseen enemmän ihmisiä, maailmoja ja molempien kohtaloita. Myös kääntäjänä tunnetun Piippolan kielen taju on vankkumaton, ja Outi Heiskasen taideteos uimarista täydellinen valinta kansikuvaksi. Ainakin Lapin ulkopuolella kirjoittavalle kriitikolle teos näyttäytyy arvokkaana lisänä Lapin eri alueita käsittelevien runoteosten kokonaisuuteen.