Katastrofin keinot

Elli Lepän runokokoelma Materian unet asettaa minut lukemisen vaikeuden äärelle. Ensinnä: kirja on eittämättä varsin tärkeä. Se toimii hienosti yhteiskunnallisena runona ja porautuu kiihkeästi ilmastokriisin aikaan ja sen paradokseihin. Se muotoutuu säkeisiin järjestetyistä, roomalaisittain numeroiduista, ja varsin pitkistä runoista, joiden tulkintaa ohjaavat otsikot. Runon puhuja vaikuttaa olevan ihminen lajinsa edustajana, monesti keskiluokkainen kuluttajaihminen. Sen mittakaavat liikkuvat inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä, arjen, planeetan ja kuvitelman rajavyöhykkeillä. Runossa ”Mytokatastrofi” näyttäytyvät myös inhimillisen ja luonnon välissä olevat olennot ja myyttiset hahmot.

Ilmastokriisin totuudellisin paradoksi on siinä, että se tekee vaikeaksi elää yhdessä maailmassa. Tämän halkeamisen Materian unet tavoittaakin. Runot tempoilevat usean eri maailman välillä –  siinä, jossa olemme ja siinä, jota haluaisimme luoda. Tästä syntyy usean runon jännite.

On tarpeellista kirjoittaa herätteleviä runoja, ja aktivoitava ihmisiä toimintaan, kuten eräs kirjan runoista suorasanaisesti tekeekin. Tulkitsen, että tämä on ollut kirjan päämäärä. Tässä tulee kuitenkin lukemisen vaikeus, nimittäin se, että haluan lukijana enemmän kuin kirjan päämäärän lunastumista. Haluan runoudelta harkitsevampaa suhdetta kieleen itseensä ja tietoisuutta omista keinoistaan. Miten runouden moninaiset keinot voisivat palvella runoilijan haluaman viestin luetuksi tulemista?

On oleellista purkaa runo osiin, aloittaen sen päämäärästä. Lepän runo ”Omistusliite” alkaa lauseella “omistussuhteet ovat hierarkkisia” ja myöhemmin se ilmaisee runon päämäärän: “minä niin halusin elää siinä utopiassa/ (onkohan tämä nyt totta)/ jossa kukaan ei omistanut mitään/ kaikki tavarat yhteisesti jaettuja/ he luopuivat sanoista minun ja sinun/ he karsivat kielestä omistusliitteet.“ Runo etenee kuvaamaan tavaran omistamiseen kytkeytynyttä kiihkoa ja epätoivoa. Kohtaan kuitenkin pulman siinä, että runo esittää alkutekijöikseen ongelman a, omistamisen problematiikan ja näyttää miten se näkyy b, tavarapaljoutena ja tyhjyytenä. Se näyttää ratkaisuksi vaihtoehdon c, jossa voi alkaa “kasvattamaan rintakehän kehikosta/ vattupensasta ja heinää.” Eteneminen runon tilassa on lineaarista, ja runosta nauttiakseni minun tulee seurata runon puhujan ajatusta, ehkä myötäilläkin sitä.

Lukijuus on kuitenkin kuritonta, sillä sanat assosioivat usein kauemmaksi, sanattomaan tilaan. Alan pohtia, millaisiin assosiaatioihin voisi päästä, jos runo jättäisi ratkaisunsa sanomatta, tai vain vihjaisi joihinkin aikomuksiinsa, antaisi lukijan päätellä itse? Olisiko runo toisenlainen, jos jotakin tästä päätelmien ketjusta jätettäisiin sanattoman alueelle, jolloin esimerkiksi runon päämäärä olisi tulkinnanvaraisempi?

Miten poliittinen runo voisi muotoutua, jos se ymmärtäisi runouden keinovalikoiman itsensä materiana, jopa politiikkana, ja tietäisi runon keinojenkin olevan vaihdettavissa, muutettavissa ja siirrettävissä, loputtomiin? Olla siten enemmän kuin kantaaottavaa, enemmän kuin aiheensa summaus?

Jään arvuuttelemaan, miksi runojen eri osat on numeroitu roomalaisin kirjaimin: sellainen kaunokirjallinen keino tuntuu hieman vanhanaikaiselta, ja luo vaikutelman, ettei runo usko omaan rytmitykseensä. Kirjan ansio on kuitenkin se, että se uskoo maailman muuttumiseen. Voisipa muuttumisen ja toisin tekemisen mahdollisuus näkyä myös runon omissa keinoissa.