Voimakkaan affektiivista rakkauden ja tuhon runoutta
Väkivaltainen ja tuhoisa eivät ole tavallisimpia ilmaisuja rakkausrunouden arvioinnissa. Sinikka Huuskon Kokonaan-toisinkoiskirjan kielellistä maailmaa ne kuitenkin luonnehtivat. Hänen esikoisteoksessaan Suolaruusussa hyväksikäytetyn lapsen kokemus peilautui Nabokovin Lolitaan niin voimakkaalla kielellä, että hiusdonitsikin kastui vereen. Uusi teos ei seiso yhtä konkreettisilla intertekstuaalisilla olkapäillä – pitkään jatkumoon se toki sijoittuu. Rakkaus ja kuolema kietoutuivat toisiinsa vahvasti jo kauhuromantiikassa, kuten Edgar Allan Poen tuotannossa. 2000-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta mieleeni nousevat viitepisteinä J. K. Ihalaisen runo Ihosi alla sykkivät sanat ja Maaria Päivisen tuotanto.
Huusko on onnistunut luomaan tunnistettavan runoäänen. Jotkin kohdat muistuttavat minua hänen esikoisteoksestaan, vaikka teksteissä ei olisi suoraan sanatasolla mitään samaa; säkeiden sointi, puhujan ääni ja runon lopetuksen painokkuus kaiuttavat aiemmin luettua.
Vahvimmillaan Huusko tiivistää kokoelman olennaiset elementit vain muutamalle riville. Väkivaltaiset kuvat, tarkasti osuvat vertaukset ja maailmaan kiinnittyvä tunnistettavuus yhdistyvät. Suuret sanat lomittuvat yksityiskohtiin: ”olla kuin tulppaanit, lyhyen hetken täysin suunniltaan”.
Teos on voimakkaan affektiivinen: kuvasto värisyttää, hiipii iholla ja kaivautuu sen alle kuin veitsenkärki. Tekstit välittävät tuntemuksen pidäkkeettömästä purkautumisesta, joka pitää sisällään myös rosoja – on virkistävää, että niiden on annettu näkyä, koska tällä kertaa ne eivät riko runojen etenemistä.
Rakkaus läpäisee kirjassa kaiken, erityisesti ruumiin se ottaa valtaansa ja tyhjentää järjen: ”Nyt määräysvalta on iholla, kokonaan”. Irti ovat synkät voimat. Rakastuminen voi olla mullistus ja saada herkän ihmisen sijoiltaan. Viimeistään siinä vaiheessa tuntuu uhkaavalta, kun puhuja on takertunut sanojensa kohteeseen ”kuin / kuolleen arkussa hurjistuneiden kynsien voimin”. Tuossa vaiheessa pitäisi jo paeta, ajattelen.
Joskus jo haave rakkaudesta pitää sisällään pelon päättymisestä, kivusta ja menetyksestä: ”tuho, sanon minä, seuraa – – sen aina uurnaan kolahtavaa kaarta”. On päätettävä itse, onko sen arvoista elää läpi kaikki tuo huljuva, välkehtivä, korviaan myöten yhteen räjähtelevä, kukkiin hukkuva. Mitä saa, jos antaa itsensä kokonaan?
Teoksen loppusivuilla esiintyy kuva järjestyksessä olevasta rivitaloelämästä, joka on vakaata ja pysyvää, mutta jossa voi lopulta kuolla ”keskelle omaa pikkuruista kasvimaata kädessä murskaksi puristettu tomaatti kuin veretön sydän”.
Kommentit kritiikkiin