Jumalista ja ajastamme vulgääreinkin sanakääntein

Pasi Heikkurisen runoteos Jumalauta on erilaisia kielellisiä rekisterejä sekoitteleva postmoderni tekstipläjäys, joka takakantensa mukaan käsittelee ”jälkimodernin ihmisen jumalsuhteita aikalaiskriittisesti”.  Jumalia ja niiden puutetta runoissa tosiaan kipuillaan, joskaan ei ryppyotsaisella otteella: ”Jumalat on hylänny / missään ei tunnu hyvältä / kynistä loppuu muste / tai ne on jäässä / − lyijyä kalloon!” Heikkurisen teksti on ironian lävistämää ja siksi välillä puuduttavaakin luettavaa, mutta kielen nokkeluutta ei käy kiistäminen. Runot väistelevät tulkitsevaa lukutapaa ja tuntuvat herjaavan lukijan odotuksia tai vähintään jotakin tästä ajasta. Irvokas kansikuva ansaan liiskaantuneine hiirineen vahvistaa teoksen herättämiä epämääräisiä hankaluuden kokemuksia, mikä lienee ollut aivan tavoiteltua

Postmodernismille ominaisesti Heikkurisen teos on itsereflektiivinen myös omasta postmoderniudestaan. ”Eheän subjektin / aika on ohi”, toteaa ”Eheätön”-runon puhuja, ja vaikka kommentin voi lukea itsetietoiseksi irvailuksi postmodernismille itselleen, se yhtä lailla tiivistää kirjasta jotakin ytimellistä. Runot särisevät hajonnutta subjektia ja niin särisee meidän aikammekin jumalsuhteineen. Runojen hauduttelemasta yhteiskunta-analyysista on kuitenkaan turha yrittää tehdä liian suoraviivaisia tulkintoja. Kantaaottavan eetoksen etsijää kiusoitellaan esimerkiksi valjastamalla taloustieteellisestä ja yhteiskunnallisesta diskurssista kumpuavat käsitteet osaksi dadailevaa saivartelua: ”viina on fossiilisen / libidotalouden öljy, / panon polttovoima, / mutta nyt jyllää jälkifossiilinen / sekakäyttötalous / jota ei ole huomioitu taseessa”.

Heikkurisen säkeissä kukkii välillä hyvinkin alatyylinen rekisteri, mikä toki ei ole postmodernistiselle runoudelle vierasta: ”Sun vagina holhoo mua ja / mun ADHD-lääke mätsää sun pirin / kanssa / −pannaapa”. Tämäntyyppinen sanailu tuo vahvasti mieleen internetin keskustelupalstoilta peräisin olevaa materiaalia hyödyntävän flarf-runouden, jota esimerkiksi Tytti Heikkinen ja Teemu Manninen ovat tehneet tunnetuksi Suomen runouskentällä. Kuten ”Kuulin tämänkin keskustelun ohimennen” -runon otsikko hieman vihjaa, Heikkurisen runoudella on mahdollisesti jonkinlainen soveltava suhde flarffaavaan metodiin.

Suomalaiselle flarfille on ominaista empatian ilmaiseminen sosiaalisten ongelmien ja eriarvoisuuden koettelemia kohtaan, mutta Heikkurisen teos tuntuu emotionaalisesti ennen muuta ambivalentilta. Vaikka runot karttelevat liian suoraviivaista merkityksellistämistä, niiden dadaistisironisiin säkeisiin kiteytyy välillä kuin vahingossa myös melkoisia viisauksia: ”Jumalat tuottaa ahdistusta, / jumalat auttaa ahdistukseen / ja kärsimys on (huom.) / kosminen vakiosuure / ja vittu täähä on varamaa.” Tyhjäksi tätä omintakeista teosta ei voi luonnehtia, vaan tekstissä riittää perattavaa.