Lauluja kaltereiden vapaalta puolelta

Wilma-Emilia Kuosan Häkkiooppera kertoo rakkaustarinan, tragediaksikin tiedotteissa kehystetty. Tapahtumien kulku on tuttu: runojen puhuja voi huonosti kunnes tapaa uuden ihmisen. Sydämiä valloitetaan puolin ja toisin, ja pian päähenkilömme lähtee rakastettunsa perässä uuteen maahan. Siellä rakastettu tuomitaan yllättäen vankilaan ja alkaa sydänsurujen tuskallinen aika.

Runoteos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, ja on osa moninaista teoskokonaisuutta. Häkkiooppera on jatkoteos Kuosan aiemmalle runoteokselle Titaanisydämen anatomia, ja trilogian päättää valmisteilla oleva Narsistibaletti. Kuosa on koreografioinut Häkkioopperan myös narratiiviseksi jazztanssiteokseksi.

Runoteoksen tekstit liikkuvat runouden ja proosan välimaastossa. Siitä on helppo lukea päähenkilön ja juonen kaltaisia rakenteita, jotka liittyvät ennemmin kertomakirjallisuuteen kuin runouteen. Ehkä myös siksi yksi teoksen silmiinpistävimmistä ominaisuuksista on tekstien vahva kiinnittyminen runojen puhujaan ja hänen tunteisiinsa. Runot kertovat ennen kaikkea puhujan omista kokemuksista, eivät niinkään ympäröivästä maailmasta: “aamuisin luen yksin meidän penkillä kirjeitä kaltereiden takaa / ne on keltaisia ja haisee / mutten välitä / kun ei ole enää mitään muuta”.

Tarve kontrolloida elämää, rakkauden huuma, seksi ja vankeusajan tuska suodattuvat kaikki päähenkilön linssin läpi. Tämä on teoksen vahvuus ja heikkous: yhtäältä vahva ja omaääninen puhuja luo samastumispintaa ja imua teokseen. Toisaalta jään lukijana kaipaamaan etäännytystä tunne- ja kokemustekstistä, enemmän ympäristön ja muun todellisuuden havainnointia. Tällaisissa hetkissä Kuosan teos on parhaimmillaan: “parin viikon päästä saan tapaamisoikeuden / lähden kuudelta aamulla vankilanpihaan muina vankilavaimoina odottamaan / ne vaihtaa kuulumisia niinku tää ois normaalia / juttelen kaksoismurhjaajan rouvan kanssa / se on ainoa joka osaa englantia”.

Ilmaisullisesti Kuosa sekoittaa nykyrunoudesta tuttua loppusoinnutonta runoa epätäydellisiin loppusointuihin ja räpistä tuttuun vokaaliriimiin, joka nojaa vokaalien vastaavuuteen säkeiden välillä. Tämä tuo runoihin laululyriikkamaisuutta, mikä toimii jälleen vahvuutena ja heikkoutena. Runot soivat kuin laulu, mutta samalla aavistuksen järjestelmällisempi runokieli ja syvempi kiinnostus kielen mahdollisuuksiin tekisi tekstille hyvää.