Tunkeutua kummaan

Satu Lepistön Vieraslaji-runokokoelmaa (Enostone 2022) voisi luonnehtia epämukavaksi lukukokemukseksi, ja tämä tarkoittaa pelkästään hyvää. Kokoelman runot käsittelevät erilaisia vieraslajeja, ja kirjan eri osuudet on otsikoitu lajien latinankielisin nimin: pienen selvittelyn jälkeen taksonomian takaa paljastuvat espanjansiruetanan, kurtturuusun, tulipoltteen kummat ja väkevät maailmat.

Kirjaa voisi luonnehtia uusmaterialistiseksi, sillä sen runossa materia kehkeytyy, sotkeentuu, tunkeutuu ja häiritsee, ja luonto ja kulttuuri muovaavat toisiaan, eivät ole toisistaan erillään. Kieli on osa tätä materiaa. Runoissa on jotakin hellittämätöntä, ne näyttävät ristiriitaista maailmaa, jossa ruumis ei ole suojattu. Runot vievät paikkoihin, joissa sitkaat ja vaivihkaa leviävät vieraslajit muuttavat väistämättä ihmisen suhdetta itseensä.

Donna Haraway on kirjoittanut, että jokainen toinen laji kantaa muassaan omaa maailmaansa, ja lajienvälinen kohtaaminen on myös kahden eri maailman poikkeamista toisissaan. Espanjansiruetanan maailma ja minun maailmani ovat siis tekemisissä toisissaan, kuhinoivat, kun runon intiimiys tuo kokemuksen etanasta lähelle: “ja minä inhoan sen vastenmielistä pulleutta/ ja sienimäistä nahkatakinpintaa / ja sitä kuinka se ei vain kuole.” Muuttuvien ekosysteemien periferiat ja epämiellyttävät vieraat siirtyvät osaksi runon kokemuksellista maailmaa.

Ilmastonmuutoksen ja viheliäisten kriisien vaikutukset ulottuvat voimalla nykyrunouteen. Muutos on toisaalta vääjäämätöntä, ja toisaalta runoissa korostuu tahto ryhtyä muuttamaan olosuhteita itse: “puut päätyvät maan alle ja maan alla ne eläessään puhuvat. / Niin mekin, kun olemme parhaimmillamme./ Silloin puhumme juurien ja oksien asentojen kieltä, / Tuulen ja tulen kielellä. Silloin ymmärrämme toisiamme,”. Runojen ristiriitaisissa miljöissä runon puhujan ääni on taipuisa, se välillä kantaa vastuuta ihmislajin hirviömäisistä rakennelmista ja kummallisesta dissonanssista, välillä se suree ja taistelee, ja välillä se tempautuu ihmisyydestään pois ja mukautuu vieraslajien omiin visvaisiin logiikoihin.

Espanjansiruetana-osuus hivuttautuu iholle. Se yhdistää vaivattomasti kaksi mittakaavaa, lentokoneessa matkustamisen (Espanjan lomalle, kaiketi) ja maanpohjan, jolla etanaa yritetään tampata kuoliaaksi. Samalla se puhuu muistosta, sillä lentokoneessa mieli saa etäisyyttä menneisyydestä. Etanan kiihkeä totuudellisuus saa kuitenkin etelänmatkaajan lyyrisen etäisyyden särkymään, muisto ja ällö sekoittuvat.

Tulen pohtineeksi, josko luontokatoa kuvaava runous onnistuisi parhaimmillaan juuri tällaisin keinoin: etäännyttää ja lähennyttää, hallita tempo, antaa epämukaville alueille nimi. Ristiriita ja maailmassa asuva kumma on siten helpompi ymmärtää, hetken.