Kuuden sukupolven laulu
Kuinka ymmärtää juuriaan ilman rakastamisen tai tuomitsemisen pakkoa? Marjo Heiskasen Omaa sukua tekee oman ehdotuksensa eri tyylirekisterien villinä kudelmana. Lyyrisestä sukuselvityksestä sukeutuu musiikillinen kokonaisuus. Johtoteemoja ovat paitsi isän menetys, myös suvun naisten selviytymiskeinot ja muistamisen akti.
Konkreettisena teemana soi myös Rafael Ramstedtin sanoittama ”Balladi Rosvo-Roopesta”. Iskelmäklassikon sanoja sirpaloituu osaksi lähes jokaista runoa. Kursivointi korostaa niiden merkitystä. Isän laulamasta Rosvo-Roopesta on tullut puhujan ydinkuva: ”menomatkat isät laulakoot vanhoissa autoissaan / luulin sitä laiksi sinun laulusi tähden”.
Laulun sanojen kuljetus tuntuu ensin turhan asetelmalliselta, kunnes eletyn runouden alkemia tislaa iskelmästä esiin uusia ja kiehtovia yhteyksiä. Puhuja esimerkiksi tunnistaa tilinteon tarpeessaan kuolleiden ”tahdon kertoa”.
Kokoelman suku on lähtöisin Karjalasta, Hiitolan Raivattalan kylästä, jonka nimi assosioituu raivaukseen ja pesänjakoon. Evakoille ominainen ajautumisen narratiivi piilee myös suvun miesten tragikoomisessa katkeruudessa. Heiskanen kiinnittää ylisukupolvisia traumoja peratessaan huomiota Rosvo-Roopen joutua-verbiin: ”joutui kapakkaan / joutui naimisiin”.
Runoissa vuorottelevat venyvät säejuoksutukset, fragmentaariset katkokset ja suoranaiset aforismit. Rytmi jäljittelee vapaata ajatuspuhetta. Se on sekä vuolasta ja raivokasta että empivää ja syvämietteistä. Lukiessa ajattelen toistuvasti runoilija Tua Forsströmin sanoja: ”Unohdus on rajua muistamista.”
Kuolleiden poissaolo tuntuu hautakivien ankaruudessa. ”Seurattava kullan varistumista. Näverrettävä tuoreet numerot.” Heiskasen vankka kokemus prosaistina välittyy kerronnallisena otteena. Vaikka kokoelma kulkee jouhevasti, kuuden sukupolven henkilögalleria ja anekdootit vaativat myös tarkkaavaisuutta.
Parhaimmillaan Heiskanen laajentaa aikaa yhtä armollisesti kuin elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski. Lapsuuden tunnemaisemaan sekoittuvat maagiset sointivärit ja jaetut unet. Erityisen koskettavassa runossa puhuja pakenee ikkuna-aavetta hieman pelottavan isän taakse ja ”siinä ottaa unet, yhä ravitsevat.” Muisti jättää viimeiseksi tuntoaistin – välittömän kokemuksen: ”Sinä olit pehmeä, minä pieni vielä.”
Melankoliasta huolimatta runo tarkoittaa Heiskaselle myös leikinsanaa. Samalla kokoelma kyseenalaistaa terävästi paitsi puhumattomuuden kulttuurin, myös eheyden ja hallinnan ihanteet:
”Miten niin anna tunteiden tulla ja mennä, hengittele pois? / Tunteet ovat materiaa, nipistysperimää nimeltään.”
Lopun kertosäkeet isän kuolemasta sortuvat turhaan alleviivaukseen. Toisaalta toisto palvellee hyvin ääneen lukemista. On helppo kuvitella, että rytmitajuisen kokoelman puheenomaisuus toimii esitettynä erinomaisesti.
Toisin kuin isänsä sukupolven rosvo-roopet, puhuja ei suostu hiljaisuuden hirttoköyteen. Omaa sukua kaiuttaa lopulta menneisyytensä hyväksymistä, toisin sanoen rakkautta, jonka äärellä on helpompaa ”ääneen haurastuminen”.
Kommentit kritiikkiin