Vahvoja myyttejä lohduttamassa

Artemis Kelosaaren toinen runoteos Kaupunki rämeen päällä on perinteinen runokokoelma sanan varsinaisessa merkityksessä, siis joukko yhteen saatettuja omillakin jaloillaan seisovia runoja. Kokoelma tuntuu virkistävältä, sillä rakenne on ainakin toistaiseksi tuntunut olevan jäämässä menneisyyteen laajemmiksi kokonaisuuksiksi suunniteltujen runoteosten hallitessa nykyrunouden kenttää. Kaupunki rämeen päällä tosi on monessa muussakin mielessä perinteinen ja taaksepäin katsova, enkä usko nykykirjallisuutta ”keskinkertaiseksi” alati moittivan Kelosaaren ottavan pahakseen sen kutsumista vanhanaikaiseksikaan. Temaattisesti se irtautuu uudemman taiteen valtavirrasta ylistäessään kainostelematta sankarimyyttejä sekä vankan teleologista edistysuskoa. Runojen tarunomaisessa maailmassa ihminen on ylväimmillään taistelukentällä ja taivaisiin kurottelevana oman napansa ympäri kiertävänä aurinkokuntana. Mahtipontiset arvot saattavat tuntua niiden äänekkäimpiin kriitikoihin usein törmäävästä traditionalistista uhanalaisilta, mutta itse väittäisin niiden vielä sinnittelevän ainakin läntisessä yksilökeskeisessä mielenmaisemassa erittäin vankalla pohjalla.

Modernien barokkirunojen kuvasto on yhtenäinen, mutta niissä leikitään myös taidokkaasti tarunomaisen menneisyyden ja nykyisyyden rajoilla. Hienovaraiset nykäykset ensin kohti fantasiamaailmoja ja sitten niistä takaisin nykyhetkeen houkuttelevat mukaan leikkiin, minkä jälkeen runon rytmi ja soinnillisuus kannattelevat loppuun asti. Vasta koko tekstin sisäistettyään saattaa eritoten spekulatiiviseen runouteen tottumaton lukija nostaa päätään ja ihmetellä lukemansa nykyrunolle epätyypillistä rakennetta ja tematiikkaa. Jälkimmäisen merkitystä tarkentaakseen saattaa joitakin runoja myös joutua silmäilemään kertaalleen läpi, käsitelläänhän niissä muun muassa koulusurmaajia, kannibalismia ja ihmisuhreja. Jos ylevien tarustojen ja fantasiakirjallisuuden estetiikan ottaa liian vakavasti, saatetaan pahimmillaan päätyä hoipertelemaan jopa fasististen ihanteiden rajamailla: ”Elämä kuolemaa varten, elämästä ikuinen elämä”. Kun runoissa toistuva suurmiehen ajatus riisutaan estetisoidusta väkivallasta ja kaikkein ontoimmasta pröystäilystään, jää jäljelle kuitenkin varsin hellyttävä kehotus löytää sisäinen valonsa ja yrittää aina parhaansa. Sankaruus on erityisen ihailtavaa sikäli kun siihen liittyy itsenäistä ajattelua ja epäsuotuisten normien rohkeaa rikkomista, mutta valtaapitävien intressejä isännöivät sekä miesihanteista sovinnaisimpaan väkivaltaisuuteen mukautuvat sotamiehet eivät ehkä kuitenkaan ole kaikkein otollisin symboli tällaiselle sankaruudelle.

Historian ja fantasian kontekstit antavat paljon anteeksi, eikä kaipuuta sankarien maailmaan ole kovinkaan vaikea ymmärtää nykytilanteessa, jossa yksilön vaikutusmahdollisuudet tuntuvat alati pienenevän. Mutta silti muutos on mahdollista. Silti maailmasta on tullut historian saatossa monilla tavoin parempi paikka. Suureen muutokseen liittyy usein väkivaltaa, mutta se ei suinkaan ole välttämätöntä. Yhtä tärkeää on runoileminen, ajatteleminen ja keskusteleminen. Paperilla suuren kaupungin perustaa suuri kuningas, mutta sen suunnittelemisesta ja rakentamisesta on aina vastuussa läpi koko historian kurottava inhimillinen yhteistyökykymme.

Tämän toki tiedostaa myös Kelosaari, muun muassa yksikön toista persoonaa käyttäessään: ”Kurotat valoon, excelsior, / vain kirkkaaseen valoon ja sen varjoon, / kohti nerouden laakereita”.