Äidiksi ei synnytä

Ensivaikutelmani Nelli Ruotsalaisen ja Hanna Tyrväisen teoksesta Jälkivuoto on, ettei se ole missään määrin minua varten. En ole raskaana eikä minulla ole kykyä synnyttää; en siis ole äiti, mutta en myöskään isä; en ole vaarassa kokea synnytysväkivaltaa, enkä ole aikeissa hankkia lapsia… Teoksen luettuani en kuitenkaan osaa lakata tiedostamasta, että olen syntynyt. Olen lapsi, joka on kokenut osaltaan syntymisen ja synnyttämisen kaksoisprosessin omakohtaisesti. Ja silti ymmärrettävää on edelleen riittämiin.

Kuvaa ja kirjoitusta yhdistelevän Jälkivuodon teksti on enimmäkseen konkreettista ja tilanteellista: “rice crispies -muroja rasvatonta maitoa / pelkään lonkankoukistajani revähtäneen / pyydän panadolia kysymättä synteettistä / oksitosiinia kohdussani maitohappoja / kuin ylämäkijuoksuja – –”, mutta sen kauniisti häilyvään rakenteeseen kutoutuu lukemattomia abstrakteja teemoja ja kysymyksiä rakkaudesta, kehollisuudesta, medikalisaatiosta ja eritoten yksin luonnon antimin kohdattavasta uutuudesta. Synnytyksestä ja äitiydestä ammentavan teoksen lävistää luonnollisesti feminiininen energia, mutta sen intensiteetti kasvaa paikoittain niin, että kaikki perinteiset käsitykset feminiinisestä rikkovat omat muottinsa tulviessaan niin sankarillista kärsimystä kuin kukkaista vakavuutta.

Synnyttäminen on ihmiselle luontaista, mutta monien muiden alkukantaisten vaistojen tavoin se on myös inhimillisen tietoisuuden sumentamaa. Itselleni asiat kuten istukka ja kohtu ovat vain sanoja, vieläpä poikkeuksellisen etäisiä sellaisia. Toisaalta näitä ruumiinosia omaavakin henkilö voi saada kehonsa sisuksista vain toisen käden tietoa. Henkinen on mystistä, mutta niin on monelta osin kehollinenkin – siksi synnyttämiseen saattaa liittyä väkivaltaa, ja siksi synnyttämään mennään sairaalaan, vaikka sitä on tehty satojen miljoonien vuosien ajan ennen ensimmäisen sairaalan pystyttämistä. Jälkivuoto ilmentää monesta kulmasta tätä paradoksaalista itsetietoisena luontokappaleena olemista.

Romantisoimamme käsitykset äitiydestä ja rakkaudesta saavat monet täysin luonnolliset asiat tuottamaan niihin itseensä liittymättömiä nautintoja, mutta toisaalta myös häpeää, jopa tuskaa. Toisenlainen romantiikka puolestaan vaientaa kehollisuuden tietyt osat, eritoten äitiyteen liittyvät.

Jälkivuodossa näkyvistä kadotettu ruumiillisuus tuodaan esiin omanlaistaan vastaromantiikkaa hahmottelemalla. On kakkaa, oksennusta, rintamaitoa ja istukkaa muovipussissa, mutta niitä ei haluta vain tyrkyttää inhorealistisesti lukijan kasvoille, vaan niiden ympärille kehrätään aivan omaa ja hienovaraista koetun todellisuuden estetiikkaa: ” – – paino      voima imi / kaikki nesteet niin / että kyynelkanaviakin kutittaa / sairaalahien rippeet, tikkejä”. Synnyttäneen kehon kykyä nautintoon ei myöskään unohdeta.

Valokuvat ja muut visuaaliset elementit tekevät oman osansa kirjan kokonaisuuden muodostamisessa. Tekstin ja kuvan yhteiselo käyttää taitavasti sille suotua tilaa. Kaikki tuntuu luontevalta, mahdolliset komplikaatiotkin vain osalta ylitsepäästävää ja valloitettavaa.