new york, new york

Terhi Forssénin esikoiskokoelma sinä olet ääni minä olen hiljaa alkaa hiljaisuudesta. Avausosiossa puhuja potee tyhjyyden tunteita lumenpeitossa. Säkeissä hiutaleet kiteytyvät hillityin vedoin ja tarkalla rytmitajulla. Pian valkoiset tunteet kasvattavat lumelle kädet ja jalat. On aika lähteä.

Puhuja muuttaa keskelle kihisevää New Yorkia. Suurkaupungin säihkystä ja vieraantuneisuudesta on toki kirjoitettu länsimaailman sivu. Onneksi Forssénin runous lähestyy New Yorkia monimielisesti ja latteudet väistäen. Alun seesteinen asettelu vaihtuu sirpaleina levittyviin säkeisiin, mikä ilmentää kaduilla kuljeskelua ja katkelmallisia muistoja.

Yhden tähden hotellikuolemaa vastaan taistellaan kaikilla aisteilla. Välimerkitön ja tilallisesti ilmava runous on näennäisen spontaania, mutta täynnä punnittuja kiteytyksiä. Forssén maalaa tiheistä hetkistä taidokkaita laajakuvia. New York hengittää eläinten vitaliteettia, globaaleja solmukohtia ja jotain selittämätöntä:

”kissat asuvat antiikkiliikkeissä / valtamerilaivat kääntyvät ruokakaupan käytävillä / on karkkimyyntiä sadepäivän alennuksiin / oravien kilpajuoksu koiria vastaan / unisiepparikojulla tuulee”

Runoilijoiden New Yorkin koulukunta viittaa 50- ja 60-luvun yhdysvaltalaislyyrikoihin, jotka olivat usein paitsi muotokokeilijoita, myös kiinni metropoliksen arkitodellisuudessa. Esimerkiksi Frank O´Haran (1926–1966) runot käsittelivät muistiinpanon suoruudella vaikkapa lounastuntia tai taksimatkaa Manhattanilla. Forssén päivittää O’Haran päiväkirjamaisen runouden suomalaisen parisuhteen ja amerikkalaisen suurkaupunkielämän törmäyksiin. Tuokiokuvat sekä versovat tutunoloisesta arjesta että ironisoivat sen näköalattomuutta:

”arki nyt vaan on sellaista että pitäis vähän viitsiä / sade on pisaroihin teljettyä vettä / liikenne uhrien huutoa matkalla sairaalaan”

Myös koira on kokoelmassa ilahduttavan aktiivinen toimija. Koira ohjaa puhujan katseen pieniin urbaaneihin ihmeisiin, kuten ”tikkukaramellipuihin” ja ”timanttikioskeihin”. American Beauty -elokuvan kuuluisa muovipussi viihtyisi Forssénin runokuvissa. Toisaalta juuri muovipussit ja muut ihmisten pysyvät jäljet kerryttävät melankoliaa, jossa on yhteiskuntakriittisiä sävyjä:

”iltaisin kadut kastellaan kirkasvalolla / turvallisuuden vuoksi / puissa lisääntyvät muovipussit / luulen että se on surua / vaunun varjo liukuu kadulla kuin kivinen pilvi”

Kaupunkirunot tiivistyvät parisuhteen kehityskaareksi, joka koskettaa yksinkertaisilla mutta äärettömillä totuuksillaan. Vain erillisyys voi vapauttaa suhteen, mutta toinen ei kuitenkaan ole toisella puolella; hän on ”kurkistusreikä pukukopin seinässä”.

Kokoelman nimirunon pieni alkukirjain on painoarvokas. Se voi viitata paitsi puhujan rakkauden kohteeseen, myös kehen tahansa tai universaaliin sinään. Kun toisesta tulee sinä, minuus on zeniläisittäin hiljaa. Lopussa koirantassut koskettavat kokolattiamattoa samalla hetkellä, kun toinen asettuu viereen. Pilvenpiirtäjien katveessa hiljaisuus kukkii.