Rakkauden iskuja

Rakkauden, väkivallan ja sukupuolitetun vallan teemat yhdistyvät lavarunoilija Kirsi-Marja Mobergin runokirjassa Kaksoissisäinen. Kirja koostuu viidestä nimikoidusta osasta ja kirjaa rytmittävistä kauniin graafisista kuvista. Runoteos kuvaa ongelmallisen rakkaussuhteen hetkiä, joissa voimasuhteet liikkuvat: riidellään, satutetaan, rakastetaan silti. Kirjassa on selkeästi erottuva puhuja, joka puhuttelee oletettavasti miespuolista rakastajaa. Miehen mieheys ja naisen naiseus tematisoituvat, kun runot näyttävät alistamisen ja ymmärtämättömyyden hetkiä. Havaitsen kirjassa lavarunolle tyypillisiä ominaisuuksia: puhujaäänen tunnustuksellisuus, puhekielen käyttö, symbolien tunnistettavuus (valtameri on halun metafora, eikä mikään muu), arkielämän kuvasto, sekä lavarunomaiset loppukohotukset. Tällainen runo toimii varmasti hyvin puhuttuna: runoissa erottuukin erinomaisesti puheen rytmi ja sanomisen tarve.

Kirjan runot pureutuvat viiltävästi ahdistavan rakkaussuhteen pimeisiin kohtiin. Sukupuolittunut väkivalta ja halu kietoutuvat toisiinsa yksittäisten runojen sisällä. Välillä surun ja rakkauden tematiikka tuo mieleen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, joka on alistavaa rakkaussuhdetta kertaava runouden klassikko ja trauman ruumiinavaus. Mobergin kirja ei kuitenkaan poetiikkansa tasolla yllä Tikkasen hiottuun, trauman sisäsyntyistä aukkoisuutta hyödyntävään ja hengittävään ilmaisuun.

Surun ja kivun poetiikka vaatii tarkkuutta. Kirjan runoissa ei aivan hyödynnetä kielen potentiaalia monimielistää tunnekokemusta, eikä runoudelle olennainen sanaton tila pääse kylliksi tukemaan surun kuvausta. Sen sijaan runoissa toistuva sanomisen tarve tekee runoista tiiviitä, henkilökohtaisen tuntuisia ja merkityksiltään sulkeutuneita. Runon metaforiikassa mieli rinnastetaan taloon, jossa vaelletaan (melko kulunut metafora) ja toiselle leperrellään “olet niin kultaa/ että joskus unohdan arvosi”, mikä muistuttaa minusta onnahtelevaa iskurepliikkiä, ei lukijalle avautuvaa oivaltamisen kohtaa. Teoksessa on kuitenkin myös kosolti kekseliäisyyttä, ja jo samassa runossa on varsin syvä, surun kummia kaltaisuuksia kauniisti auki harova metafora ja alkusointuja lyyrisesti hyödyntävä säe “silloin lepakonsiipinen lehahtaa lentoon.” Jään kaipaamaan lisää tällaista muodon ja metaforan tasolla tapahtuvaa ajattelua. Silloin surussakin voisi olla lisää tilaa.

Kaksoissisäinen on kuitenkin kirja, joka kuuluu maailmaan. Kirjan kohderyhmään voisi kuulua ihmiset, jotka ovat kokeneet kauhua ja surua lähisuhteissaan. Kenties tunnistettavuus sen kielessä voi osua tunnistamisen tarpeeseen ihmisessä, joka kaipaa nähdyksi tulemista. Kukaties Moberg on kehittämässä trauman ja trauman ylittämisen poetiikkaa, ja seuraavaa voi jäädä odottamaan jonkinlaisella uteliaisuudella.