Unikuvia ja osallistuvaa runoutta

Johanna Ikosen proosarunoissa nähdään painajaisia ekokatastrofista, unelmoidaan myyttisestä menneisyydestä ja haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta. Unenomaiset jaksot sekoittuvat arjen kuvauksiin ja osallistuvaan yhteiskunnallisuuteen: ”Ensin tulivat raskaat pilvet, kantavina, hattarahevosina, niiden selässä hedelmällisiä naisia, joillakin lapsi sylissä. Hunnutettu talven nainen, silmissä jäänsinistä tietämystä ajasta ennen kuin olimme kokeneet massasukupuuton”.

Puhujana on useimmiten maailman tilasta huolestunut nainen, mutta runoissa eläydytään myös esimerkiksi hoitokodissa asuvan isoäidin ja sukupuuton partaalla olevan jääkarhun kokemuksiin. Nykymaailmasta vieraantunut puhuja kokee vahvaa yhteyttä eläimiin ja löytää lohtua luonnosta: ”Lumen alla metsässä heräsi tietoisuus meistä, hevosesta ja ratsastajasta, olimme palanneet pitkältä taipaleelta alkuun, ja me kuulimme metsän asukkaiden ääniä. Olimme tunnin osa metsän talviunta, sen pysähtymätöntä, pakkasen tuomaa aikamatkaa”.

Voimautumista haetaan ekofeministisesti myös esiäitien kaltaisista viisaista ja hoivaavista naishahmoista. Kokoelmasta hohkaa kosminen koti-ikävä, halu palata rikkoutuneesta maailmasta alkuperäiseen yhteyteen – kenties alkumereen, sillä runoissa viitataan usein valaisiin ja hyljenaisen kaltaisiin myyttisiin vedeneläviin.

Huomaan hieman ärsyyntyväni, kun puhuja kokee tehtäväkseen valistaa lukijaa maailman tilasta: ”Nyt on Eläinten viikko. Allekirjoitin vetoomuksen kissakriisin puolesta. Surullista, miten maassamme hylätään vuosittain tuhansia kissoja, niistä syntyy villikissapopulaatioita, lisää ongelmia eläintensuojelulle”. Minulla ei ole mitään osallistuvaa runoutta vastaan, mutta maailman ongelmien luetteleminen usein latistaa runoja ja vie niiltä intensiteettiä. ”Mehiläiset elävät laatikkomaisissa mehiläiskennotaloissa, viimeiset hetket luoda vakaa yhteiskunta, herättää pölyttäjät ja päättäjät”. Taide voi olla poliittista muutenkin kuin journalismin ja aktivismin kielellä.

Kokoelma on melko taitavasti rakennettu: keskeiset teemat ja ydinkuvasto ovat läsnä ensimmäisestä runosta lähtien. Se on myös tyyliltään eheä ja yhtenäinen, tosin välillä runojen rytmi käy hieman yksitoikkoiseksi. Pieni vaihtelu ja kitka olisi tehnyt runoille hyvää.