Ohuet hirviöt

Länsimaisessa kulttuurissa on totisesti materiaalia. Tätä huomaan ajattelevani lukiessani Rimma Erkon fantasiarunokirjaa Liminaalitilat. Nimitän tätä fantasiarunokirjaksi, koska kirjan runot todella rakentavat maailmoja, ja muistuttavat melkeinpä fanfinctionia: niin tiiviisti ne liittyvät tunnettuihin kauhu- ja fantasiakuvaston trooppeihin. Näitä ovat esimerkiksi ihmisen sekamuodot, hirviöt, naamiot ja hämähäkit, vain muutamia nimetäkseni.

Runot puhuvat usein minäpuhujan kautta, ja keskeistä kaikille runoille näyttää olevan, että niissä liikutaan välitiloissa, jonkin muodonmuutoksen kynnyksellä. Välitila ei ole kuitenkaan ehdollistunut kielen sisälle: muodonmuutoksen ja välitilan alkemiasta ei ole saatu tislattua yhtään kiinnostavaa kieltä. Runokieli tuntuu typistyvän kauhuromantiikan metaforiikan toisintamiseen, eikä valitun sanaston sisällä tehdä poikkeamia. Vaikka juuri kauhu ja muodonmuutos antaisivat kielen kanssa työskentelevälle mahdollisuuden poiketa, häiritä ja vinksauttaa!

Liminaalitiloissa vaikuttaa toistuvan eräänlainen vierauden teema, muotopuolisuus ja hylkiöt. Tämä itsessään on koskettava ja samaistuttava lähtökohta, ja monessa runossa hylkiöitä kootaan joukoksi: runon puhuja mainitsee eräässä runossa, kuinka “minusta on syntynyt kaikki ruma, outo ja toinen / ja he ovat minun laumani. / Minun upeat hirviöni.” Runojen kielikuvien tai runojen rakenteen tasolla ei kuitenkaan saada luotua uusia tiloja vierauden kokemukseen: aivan kuin runon puhuja piilottelisi väljähtyneiden kielikuvien takana, uskaltamatta ajatella ja kielentää itse. Eräässä runossa poraudutaan Pinokkion kokemukseen, ja sanoitetaan, miten muu maailma ei kohtaa runon keskuksessa olevaa puunukkea. Ihmisten hokiessa “vielä kerran olet oikea poika” Pinokkio vajoaa yhä syvenevään yksinäisyyteen, ja hahmo sysätään yhä kauemmaksi lukijasta.

Keskeisimpänä viitepisteenä mieleeni tulee Edgar Allan Poen ”Korppi”-runo, ja siinä epätoivon mustuutta kuvastama, korpin raa’ahtama “ei milloinkaan!”. Erkon kirjan kohdalla vaikuttaa, että runon puhuja kiertyy aina uudestaan samanlaiseen synkkään umpioon, vaikka välillä uhmaakin ponnettomasti.

Kirja on esineenä varsin kömpelön näköinen, alkaen esitemäisestä takakansitekstin fontista ja tiivistyen kehnoon taittoon ja huonolaatuisiin kuviin, joista en saa hyvässä valaistuksessakaan selvää. Sen keskelle tasattu teksti on puuduttavaa luettavaa, sillä se tuottaa varsin paasaavan sävyn. Aihe on itsessään kiinnostava, ja haluaisin lukea lisää hirviöistä, hylkiöistä ja sekasikiöistä erityisesti tänä aikana, jolloin niitä on kosolti myös arjessa ja uutisissa. Liminaalitilat ei kuitenkaan pääse kuluneesta trooppivankilastaan ulos, vaan kuvat jäävät etäälle, suttuun.