Uuden ajan planetaario

Jos valikoiman Sydän jalkakäytävällä kääntäjää Mirva Hovilaa on uskominen, saattaa Aleksandrs Čaks (1901–1950) olla kotimaassaan Latviassa tunnetumpi ja rakastetumpi kuin Runebergin torttu Suomessa. Čaks syntyi ja kuoli kotimaansa pääkaupungissa Riiassa, josta hän myös kirjoitti paljon runoissaan. Čaks työskenteli jatkuvasti ulkoisten paineiden puristuksessa, ensin neuvostomiehityksen, sitten saksalaismiehityksen, ja eräällä tapaa taas Neuvostoliiton toisen miehityksen aikana, kun Čaks “valjastettiin järjestelmän pelinappulaksi”.

Erityisen Neuvostomyönteisiä “Toveri Stalinille”-kaltaisia säkeitä ei Hovilan valikoimassa ole mukana, kuten ei myöskään kaikkein klassisimpia mitallisia rakkausrunoja, jotka kääntäjä kertoo esipuheessa ohittaneensa “hattua nostaen”. Kokoelmassakeskitytään siis Čaksin varhaistuotantoon, jossa tulevat esiin erityisesti hänen modernistiset vaikutteensa. Runoissa puhutaan tavallisista ihmisistä vapaassa mitassa ja leikitellään kielellä, joka on vaatimatonta mutta luovuudessaan poikkeuksetta osuvaa: “Oikea polvi naksuu edelleen / kuin joku istuisi sen sisässä / ja leikkaisi kynsiään.”

Suomalaisista runoilijoista tulee erityisesti mieleen Henry Parland, joka kirjoitti Čaksin tavoin ja samoihin aikoihin muun muassa uudesta teknologiasta ja 1900-luvun alkupuolen kaupungeissa kiihtyvään tahtiin muuttuneen elämän vaikeuksientäyteisestä lumosta. Kaupungin ja sen asukkaiden kuvaukset ovat Čaksin runoissa eläviä ja intiimejä, vaikka niitä tarkastellaankin usein modernin taiteilijasubjektin itselleen sallimalta analyyttiseltä etäisyydeltä. Lainattavaa on liiankin paljon: “Oli kevät ja taivas kirkas kuin miehen silmät ja viina”, “Ladoissa, pienissä kuin palkka”, “Vesiränni – / […] / harmaa peltinen makaroni”… Näitä riittäisi loputtomiin. Čaks on yhtä aikaa hauska ja oivaltava, melankolinen ja elämäniloinen, sekä futuristi että nostalgian täyttämä romantikko. On oikeastaan yllättävää, miten hyvin lukuisat puolet tulevat esiin vain sadan sivun laajuisesta valikoimasta.

Teoksen runojen sekaan on siroteltu kääntäjä HovilanČaksin kotimuseossa ottamia värikuvia sekä joitakin Čaksin aikalaisten otoksia Riiasta ja itse runoilijasta. Kuvitus tahdittaa hauskasti kokoelmaa ja virittää lukijan uskomattomalla tavalla tekstin tunnelmaan, vaikka aiheuttaakin ajoittain hämmennystä – miksi juuri tämä kuva päättää runon? Mikä on sen suhde tekstiin? Tässä runossa mainitaan silmälasit, joten sen perässä on kuva silmälaseista… Entä sitten muut kuvat?? Runojen ja kuvien lisäksi kokoelmassa on mukana myös kaksi Čaksin novellia sekä toisen latvialaisen klassikkorunoilijan, Ojārs Vācietisin Čaksista kertova runo, joka ylistysten muassa vertaa Čaksin kaljun alla ammottavaa otsaa “planetaarioksi”. Čaks olisi varmasti arvostanut hauskaa kehua.