Pintaan uppoutuminen

Miira Luhtavaaran viimeisin runokokoelma Pinnallisuus käsittelee nimensä mukaisesti pintoja: koskettelemista, jännitteitä, lävistymistä, palautumista… Konkreettisemmin pinnallisuus liittyy muun muassa ulkonäöstä huolehtimiseen ja siihen kohdistuviin paineisiin, jotka rinnastuvat teoksessa kiinnostavalla tavalla luontoon. Keskiössä ovat yhtäältä muovit, jumppatrikoot ja asiat kuten ”seksipommimaisuus”, jotka löytävät vastaparinsa – niin vertauskuvina kuin vastakohtina – luonnonilmiöistä kuten sateesta, aalloista ja hauen leuoista.

”Luonnossakin on pinkkiä, mutta ei housun muotoisena.”

Teemat löytävät myös paikkansa teoksen materiaalisuudesta – onhan kirja läpeensä pintaa, jokainen sivu kahden (tai tarkkaan ottaen viiden) pinnan yhtymäkohta, kannet vain pinta, jonka perusteella kirjan sisältöä ei pitäisi tuomita. Muste on pintaa paperin pinnalla ja kirjainkin on vain merkki jostakin syvemmästä merkityksestä, joka syntyy mielessä ajatuksen tasolla. Pinnallisuuden sivuilla hyökyy tekstiaaltoja, joissa merkit ja lauseet taistelevat merivirtojen tavoin sivun pinta-alan rajallisesta tilasta päällekkäisyyteen asti. Tekstitulva kutsuu uppoamaan itseensä, mutta lukija epäröi toistensa lomasta hankalasti luettavien lauseiden äärellä. Onko vaivan arvoista?

Taiteessa tehdään usein perinteinen erottelu muodon ja sisällön välillä. Puolia voi tarkastella samanarvoisina ja toisilleen välttämättöminä, mutta voidaan myös kysyä, mitä muuta ”muoto” on kuin pinnallisuutta? Pinnallisuudesta tulee Pinnallisuuden kaikkein pinnallisimmissakin elementeissä sisältöä, jotakin syvällistä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Pinnallisuutta pidetään myös usein negatiivisena asiana; sinä, mikä täytyy lävistää päästäkseen käsiksi todelliseen tai tärkeään. Luhtavaara onkin lävistänyt Pinnallisuuden sivun 63/64 neulalla käsin kirjan tultua jo läpiä vaille valmiina painosta. Kirjailija on koskettanut jokaista yksittäistä kirjaesinettä. Sivu 63/64 on lävistetty, pinta rikottu, kun taas eheälle pinnalle 77 on liimattu toinen pinta: pala kontaktimuovia peittää säkeet ”vesilasien huulilla / ikuinen hymy” kätkemättä niitä. Päinvastoin, väritöntä muovia itseään on vaikeampi huomata kuin tekstiä, jonka se epäkätkee alleen. Ehkä muovi suojaa säkeitä tai yrittää turhaan korjata täysin eheää pintaa.

Reiät ja teippi laajentavat teoksen käytettävissä olevien metaforien horisonttia itse kirjan tuotantoprosessiin, joka heijastaa mekanistisuudessaan esteettisiä käsityksiämme ja odotuksiamme massatuotettujen esineiden samanlaisuudesta, tietyistä standardeista ja niin edelleen. Samanlaisuus voi tehdä kaikkein kauneimmastakin asiasta tylsän, mutta mikä sitten on muodin tarkoitus?

Mekaaninen monistaminen apinoi monella tapaa luontoa, mutta se tuntuu tuotantoprosessien täydellistyessä vain etääntyvän luonnossa tapahtuvasta uusiutumisesta, joka on pohjimmiltaan luovaa mutaatioineen ja muine variaatioineen. Yksi tapa ymmärtää Pinnallisuutta onkin nähdä se luonnon pinnallisen jäljentämisen kritiikkinä. Kopioimme ensin luontoa ja sitten vertaamme sitä omiin luomuksiimme. Onko kuitenkaan mitään luonnollisempaa kuin tällainen kiertokulku?

”Laitan kuoleman kukkaruukkuun. / Siitä kasvaa apina.”

Ihminen usein moittii tarvettaan tehdä teennäisiä jaotteluja luonnon ja itsensä välille. Olemme joko luonnosta vieraantuneita tai hybriksen humalluttamia luomakunnan ylivaltiaita. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole perimmäinen ongelma. Todellisuudessahan ihannoimme luontoa: seuraamme sitä, jäljennämme sitä ja tuhotessammekin tahdomme vain pidellä sitä kämmenellä. Aiheutettujen seurausten sijaan moitimme kuitenkin lähinnä mahdollisimman syviä pyrkimyksiämme. Rankaisemalla ajattelua ja kritisoimalla ”luontosuhdetta” psykologisessa mielessä ripitämme syntipukin ja annamme huomaamattamme anteeksi tekojen ja käyttäytymisen synnit. Näin myös psykologiaan ja aikomuksiin kaivautumisesta on tullut jotakin äärimmäisen pinnallista. On tarkkailtava aaltojen myllerrystä, sillä ne kääntävät pinnan ja pohjan ympäri silmänräpäyksessä.