Hetkelliset etäisyydet

Kuinka lyhyt on lyhin mahdollinen etäisyys? Fysiikan vastaus olisi Planckin pituus – ja aikaa mitattaessa taas Planckin aika – mutta mitä sanoo kokemuksemme? Kuinka lyhyt on lyhin mahdollinen koettu etäisyys? Teemu Forssin viides runokokoelma Maanantaikaikkeus tarjoaa useita esimerkkejä.

Näitä löytyy etenkin teoksen ensimmäisestä osasta, jossa “Oli sadepisaroita ja niiden törmäykset varjoihinsa”, ja jossa “Ovi sanoo naks, jonka rappukäytävä samassa toistaa”. Mikä erottaa sadepisaran varjostaan niiden törmätessä? Onko varjoa enää edes olemassa tuona hetkenä? Varjo on sitä pienempi mitä lähempänä se on kappalettaan, ja tämän lisäksi sadepisara mitä todennäköisimmin hajoaa välittömästi osuessaan mihinkään. Kun sadepisara törmää varjoonsa, onko kumpaakaan niistä enää olemassa? Jos taas oven naksahduksen kaiku olisi ajallisesti yhtään lähempänä itse naksahdusta, se lakkaisi olemasta meille, emme enää erottaisi sitä itse naksahduksesta. Olisi vain yksi ääni. Kummassakin tapauksessa etäisyys on, mutta jos se olisi yhtään lyhyempi, se lakkaisi olemasta.

Nämä esimerkit tuovat välittömästi mieleen Marcel Duchampin kehittämän (ja myöhemmin mm. Marjorie Perloffin nimenomaan runouden parissa hyödyntämän) käsitteen inframince (eng. infrathin, suom. aliohut). Inframince eli aliohut tarkoittaa juuri ja juuri havaittaa eroa tai etäisyyttä kahden asian välillä. Duchampin mukaan käsitettä ei voi määritellä, vaan se on ymmärrettävissä ainoastaan esimerkkien kautta. Duchampin omia esimerkkejä ovat mm. ero kahden samasta muotista valmistetun kappaleen välillä, ja etäisyys aseen laukaisemisen äänen ja luodinreiän ilmestymisen välillä.

Iso osa Forssin teoksesta liikkuu juuri tällaisella häilyvyyden ja ohilipuvuuden, aliohuen alueella. On puhetta kahden tuulen kosketuksesta, siivutetusta ilmasta ja sekunnin murto-osien kurasta. Teos alkaa säkeellä “Pieni ymmärrys kuiski olevansa hetki”, jossa “ymmärrystä” ja “olemista” kehystävät “pienuus”, “kuiskinta” ja “hetkellisyys”.

Teoksen edetessä mukaan tulee kirjoitusta niin kielen ja maailman kuin myös ihmisen sisäisen ja ulkoisen tilan välisistä suhteista. Pääpaino on kuitenkin loppuun asti hetkellisyydessä ja ajallisuudessa, ajan kulumisessa ja siinä elämisessä. “Saapuivat onnelliset katseet, / jotka eivät tienneet eivät vielä arvanneet pienimpien tovien arvoa.”

Jatkuva hetkellisyyteen keskittyminen paljastaa sen, miten aivan kaikesta on löydettävissä merkitystä, mutta myös sen, kuinka helppoa näihin hetkiin on hukata itsensä. “Olen keskellä tärkeää”, teoksen puhuja sanoo – “aika juurtuu hetkiin, pelkää edetä”. Vaikka merkitystä löytyy kaikkein pienimmistäkin raoista, on elämää usein hyvä elää Planckin vakiota hieman suuremmalla skaalalla.