Olen helsinkiläinen runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun toimittaja. Opiskelen teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistolla. Runoudessa – niin runoilijana kuin kriitikkonakin – minua kiinnostaa eniten kielen mahdollisuus avata näkymiä jotka muutoin jäisivät piiloon. Toisin sanoen kaikki se, johon voi yltää vain kieliteitse.

Kuinka lyhyt on lyhin mahdollinen etäisyys? Fysiikan vastaus olisi Planckin pituus – ja aikaa mitattaessa taas Planckin aika – mutta mitä sanoo kokemuksemme? Kuinka lyhyt on lyhin mahdollinen koettu etäisyys? Teemu Forssin viides runokokoelma Maanantaikaikkeus tarjoaa useita esimerkkejä.

Näitä löytyy etenkin teoksen ensimmäisestä osasta, jossa “Oli sadepisaroita ja niiden törmäykset varjoihinsa”, ja jossa “Ovi sanoo naks, jonka rappukäytävä samassa toistaa”. Mikä erottaa sadepisaran varjostaan niiden törmätessä? Onko varjoa enää edes olemassa tuona hetkenä? Varjo on sitä pienempi mitä lähempänä se on kappalettaan, ja tämän lisäksi sadepisara mitä todennäköisimmin hajoaa välittömästi osuessaan mihinkään. Kun sadepisara törmää varjoonsa, onko kumpaakaan niistä enää olemassa? Jos taas oven naksahduksen kaiku olisi ajallisesti yhtään lähempänä itse naksahdusta, se lakkaisi olemasta meille, emme enää erottaisi sitä itse naksahduksesta. Olisi vain yksi ääni. Kummassakin tapauksessa etäisyys on, mutta jos se olisi yhtään lyhyempi, se lakkaisi olemasta.

Nämä esimerkit tuovat välittömästi mieleen Marcel Duchampin kehittämän (ja myöhemmin mm. Marjorie Perloffin nimenomaan runouden parissa hyödyntämän) käsitteen inframince (eng. infrathin, suom. aliohut). Inframince eli aliohut tarkoittaa juuri ja juuri havaittaa eroa tai etäisyyttä kahden asian välillä. Duchampin mukaan käsitettä ei voi määritellä, vaan se on ymmärrettävissä ainoastaan esimerkkien kautta. Duchampin omia esimerkkejä ovat mm. ero kahden samasta muotista valmistetun kappaleen välillä, ja etäisyys aseen laukaisemisen äänen ja luodinreiän ilmestymisen välillä.

Iso osa Forssin teoksesta liikkuu juuri tällaisella häilyvyyden ja ohilipuvuuden, aliohuen alueella. On puhetta kahden tuulen kosketuksesta, siivutetusta ilmasta ja sekunnin murto-osien kurasta. Teos alkaa säkeellä “Pieni ymmärrys kuiski olevansa hetki”, jossa “ymmärrystä” ja “olemista” kehystävät “pienuus”, “kuiskinta” ja “hetkellisyys”.

Teoksen edetessä mukaan tulee kirjoitusta niin kielen ja maailman kuin myös ihmisen sisäisen ja ulkoisen tilan välisistä suhteista. Pääpaino on kuitenkin loppuun asti hetkellisyydessä ja ajallisuudessa, ajan kulumisessa ja siinä elämisessä. “Saapuivat onnelliset katseet, / jotka eivät tienneet eivät vielä arvanneet pienimpien tovien arvoa.”

Jatkuva hetkellisyyteen keskittyminen paljastaa sen, miten aivan kaikesta on löydettävissä merkitystä, mutta myös sen, kuinka helppoa näihin hetkiin on hukata itsensä. “Olen keskellä tärkeää”, teoksen puhuja sanoo – “aika juurtuu hetkiin, pelkää edetä”. Vaikka merkitystä löytyy kaikkein pienimmistäkin raoista, on elämää usein hyvä elää Planckin vakiota hieman suuremmalla skaalalla.

Olen helsinkiläinen runoilija, kriitikko ja runouslehti Tuli & Savun toimittaja. Opiskelen teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistolla. Runoudessa – niin runoilijana kuin kriitikkonakin – minua kiinnostaa eniten kielen mahdollisuus avata näkymiä jotka muutoin jäisivät piiloon. Toisin sanoen kaikki se, johon voi yltää vain kieliteitse.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.
Suodattimen selitykset
  • helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
  • runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
  • monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
  • kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
  • toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
  • kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
  • ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
  • kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
  • haha! -kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
  • hmm…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.