Kansanperinnetietoista runoutta syrjäytetyn elämästä
Hirviö yksinäisenä ja syrjään joutuneena hahmona on kulttuuriperinnössämme tuttu, kun mietitään vaikka MuumienMörköä. Elli Lepän teos pureutuu folklorea hyödyntävän runouden keinoin psykologiaan, joka vaikuttaa hirviöistä kertovan kuvakielen takana. Runot törmäyttävät uutta ja vanhaa maailmaa: nuotion kajosta hypätään toiseuttamisprosesseihin. Ajoittain törmäytyksistä syntyy huumoria, toisaalta monet kielellisesti vahvimmista runoista pysyvät yhtenäisessä kielitodellisuudessa, noitakruunujen, sudenmarjavaltikan ja maitiaisnesteiden piirissä.
Puhujaa vaivaavat normien tiukkuus, eleettömyyden ja neutraaliuden vaatimus – tässä tuntuu olevan jotain hyvin suomalaiskansallista. Tunteiden herättämistä itsessä ja toisissa on pelättävä. Hyljeksityksi tuleminen ikätovereiden taholta saa syyttämään itseään. Miten paljon puhuja voi vaikuttaa itse elämäänsä: ”minä työnnän sormia korviin / minä olen valinnut ja valinnut yhä uudelleen / tulla siksi mikä nyt olen / luullut haluavani näitä aarteita / rakentanut niistä hautaholvia”. Maallista materiaakin voi haalia, mutta syrjään vetäytyminen rikkauksiensa kanssa tuo vapauden tunteen vain hetkeksi.
Monet tekstit ovat selkeästi eteneviä ja proosallisempia, välillä runot taas irtoavat kertovuudesta värikkäämpiin kielileikkeihin. Sanat soivat toisiaan vasten kauniisti, ja paikoin äänteiden pyörittely ihastuttaa: ”unikko hulmuhelmainen unikukka”.
Pitkästä runosta, jossa puhuja poimii kukkia taikojaan varten, kehittyy komea kokonaisuus: voima ja voimattomuus, hurmio ja kipu vaihtelevat. Unikon silkeissä nukkuessaan puhuja kokee ”säröttömän onnen euforisen houreen”, mutta herätessään hän on ”kielon lailla vaatimaton”.
Parhaimmillaan runojen ajatukset kiteytyvät tiiviinä ja iskevinä. Lopetukset Leppä taitaa hienosti, ja painavia loppusäkeitä on paljon: ”hohtaviin helmiäishuoneisiinsa / he eivät huoli meitä”.
Epävarmuus ja itsensä väheksyntä kuultavat monien runojen läpi. Pakko-oireisuuttakin käsitellään: ”meitä epäolennaisuuksiin keskittyviä viedään kuin / apeaa kaksipäistä pässiä narussa”. Kokoelmassa toistuvasti esiintyvä mykkä sisar on peili vertailulle, jossa puhuja tuntee häviävänsä. Kirjan loppupuolella puhujan sisäinen voima kasvaa: ”jos hän siitä minulle rupeaa / minä käännän peilit nurin”.
Tiivistämistä olisin kokonaisuutta ajatellen kaivannut; tällaisena runsaus alkaa käydä hieman puuduttavaksi, ja tunnen uupuvani metsään erilaisten otusten ja kasvien keskelle.
Kirja kuvaa, miten aikuistuessa persoonan kulmat hioutuvat. Mitä silloin menetetään?
Kommentit kritiikkiin