Tavallisin sanoin uhmalla ja ilolla

Kalle Tammisen seitsemäs runoteos Aallot lainehtivat ontuen kuvaa melankoliaa, lähiömaisemaa ja mielenrauhan saavuttamista tavallisuudesta ammentavin sanoin. Sivullisuuden kokemuksia poteva puhuja suree välillä elämän menetettyjä mahdollisuuksia ja sadattelee turhamaisen filtteriaikamme vitsauksia, mutta lopulta ilo ja kiitollisuus löytyvät käsillä olevasta hetkestä ja kesäyöstä, jota saa aistia maailmalle vapaana.

Tammisen runokirja on helposti aukeavaa, konstailematonta kieltä, jonka tavallisuuden estetiikkaa korostaa myös tekstin typografinen asu, varsin läheisesti Wordin standardiasetusten Calibria muistuttava fontti. Runot eivät briljeeraa omintakeisilla uudissanoilla tai hienostuneilla intertekstuaalisilla viittauksilla, mutta koruttomiin toteamuksiin kiteytyy välillä oivaltavia havaintoja ja lakonisuudessaan koskettavia tunteenkuvauksia. Yksinkertainen kieli tavoittaa alakulon ja vähäeleisen kaihon lapsuuden toiveikkaampaan mielenmaisemaan onnistuneesti: ”Aallot lainehtivat ontuen. / Mutaisen pohjan päällä / kelluvat vaahtopäät / eivät lohduta / kuten muksuna.”

Puhujan uhma ja pettymys pelkistyvät toisinaan myös kirosanarekisteriin, joka kenties tietoisesti koettelee tyylitajuisen runokielen rajoja. Jotakin totuudenmukaista tästä ajasta uhoon toki kiteytyy, vaikka paikoin runot ovat vaarassa latistua vaivaannuttaviksi ja kömpelöiksi tilityksiksi: ”Näen vain tekopirteyttä, / tyhjyyden täyttämistä / paskaa jauhamalla.” Tekstissä vilahteleva rujo lähiömiljöö heijastelee puhujan synkentyvää mielenmaisemaa: ”Seuraan rusakon jälkiä metsään, / vain löytääkseni / käytettyjä ruiskuja. / En pääse ulos / valottomasta sokkelosta.”

Ympäristön havainnoinnille antautuessaan syvissäkin vesissä sukelteleva puhuja saavuttaa kuitenkin hyväksynnän elämänsä ja toteutumatta jääneiden unelmiensa kanssa: ”Talviyön loiste, / ei kurkota tulevaan, / ei tavoittele mennyttä. / Sen keskellä hyväksyn, / ettei todellisuus / koskaan mukautunut haaveisiini.” Erityisen kauniisti kuvataan oivallus siitä, kuinka elämän kulkeminen suunnitellun käsikirjoituksen mukaan olisi tehnyt tästä hetkestä tyystin toisenlaisen ja jättänyt merkityksellisen ihmissuhteen tapahtumatta: ”Etkä sinä olisi siinä / kastelemassa / neljännen kerroksen auringon / nujertamia kukkia.” Kenties sykähdyttävimmillään Tammisen teos on runossa ”Pitkän ajan jälkeen”, joka sanoittaa pandemia-ajan jälkeisen elämänhuuman ja sosiaalisista eristyksistä vapaiden kesäiltojen ihanuuden samaistuttavasti: ”Musiikki soi katkeamatta / valojen loistaessa ympärillä. / Järvi on tummansinistä silkkiä. / Näiden öiden vuoksi / olemme täällä.” Ilon kokemuksia kuvatessaan teos sytyttää lukijankin rintalasten alle lämpimiä tuikkuja.

Vaikka näin mutkattomilla säkeillä ei välttämättä kirjallisuuspalkintoja pokata, on tervetullutta, että nykyrunouden kenttä taipuu monenlaiseen ja myös matalan kynnyksen runoille annetaan tilaa. Tammisen tekstit tarjoavat samaistumispintaa niin arjessaan kahlaaville elämän murjomille kuin myös koronavuosien jälkeisestä vapaudesta iloitseville sekä muistuttavat, että runoilun arvoisia ilmiöitä löytyy aivan läheltämme, yksinkertaisistakin aineksista.