Mieli on nopea kala

Halusin tarttua Satu Mannisen teokseen Korva kaupungin yllä, koska sillä on konkreettinen aihe: Sigmund Freudin tunnettujen potilastapausten päähenkilöt saavat oman äänen. Teosta voisi sanoa myös roolirunoiksi. Nämä tunnetut tapauskertomukset ovat vaikuttaneet merkittävästi tietoon ja mielikuviin psykoanalyysista. Tässä teoksessa potilaskertomuksia tulkitaan uudelleen mielenkiintoisella tavalla runomuodossa.

Korva kaupungin yllä kuulee Doraa, Susimiestä, Pikku-Hansia ja Homoseksuaalia naista, muiden muassa. Tästä teoksesta nauttiakseen ei kuitenkaan tarvitse olla perehtynyt psykoanalyysiin tai alkuperäisiin potilastapauksiin, joihin runojen puhujat perustuvat. Se johtuu kielestä: kieli piirtää mielen esiin, vaikka hahmot eivät tuttuja olisikaan. Kieli on pulppuavan kuvallista ja rikasta, runsasta, mutta hallittua. Yksityiskohdat ja rytmi rakentavat kokonaisuuden, jota on nautinto lukea. Teos on minämuotoinen ja intiimi. Tyyli on yhtenäistä läpi puhujien, vaikka mielen maisema muuttuu. Se on toisaalta myös hienoinen puute – rohkeampi irrottautuminen konventioista olisi voinut olla paikallaan, kun pengotaan keskenään hyvin erilaisten ihmisten tajunnanvirtaa.

Runoissa absurdit kuvat ja painajaiset sekoittuvat arkielämään. Eläinhahmot tuovat tekstiin rotan ja suden vaistot. Tietoisuuden tuolta puolen tulevat kuvat ja säkeet juoksevat, rytmi tuntuu kevyeltä. Analyysi jää setä Sigmundille, minä vain nautin tästä. Teksteistä välittyy myötätuntoinen suhde potilaaseen, mutta myös hienovaraisia viitteitä analyysistä. Myös kuvaston viemärit, jäte, naiset, miehet ja isät kääntävät lukijan ajatukset kohti analyysiä.

Sigmund, helmipöllön näköinen mies, on sivuosassa. Divaani ja sikari ovat mukana rakentamassa tuttua kehystä. Epilogissa Sigmund takertuu sanoihin, mutta kuvat ja assosiaatiot laukkaavat analyysistä välittämättä, villinä laumana moniin suuntiin.

”Mutta sudet vain kuolivat
lakkasivat ilmestymästä uniin.”