Kristiina Kärhä

Jonkun on tapahduttava ja pian
167 sivua
ntamo 2021
ISBN 9789522158437
Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Olen aiemmin kirjoittanut runouskritiikkejä Nuoreen Voimaan ja tietokirjakritiikkejä Bibliophilokseen ja Joutseneen. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Kristiina Kärhän toinen teos Jonkun on tapahduttava ja pian on intensiivinen syväsukellus surun ja menetyksen poukkoilevaan maisemaan.  Paikoin pateettiseksikin äityvää vyörytystä rauhoittaa siellä täällä esiin tuikahteleva, tummahkonpuhuva huumori, joka muistuttaa, että kuolema ei ole sen kummempi ja käsittämättömämpi kuin elämäkään. Kuoleman ja sen väistämättömän seuraajan surun kanssa on kuitenkin löydettävä rauha, jotta voi jatkaa tällä pallolla kulkuaan.

Kärhän kahdeksaan osastoon jakautuvissa teoksessa kuvataan kaksi menetystä: puhujan rakkaan puolison yllättävä kuolema sitä seuranneine järkytyksen, kaipauksen ja sopeutumisen koettelevine aallokkoineen sekä puhujan äidin rauhallinen ja odotettavissa ollut poismeno, joka kuitenkin tihkuu syvää surua ja haikeita muistoja vielä vuosienkin jälkeen.

Runokielessä tulviva voimallinen surutilitys on välillä uuvuttavaakin luettavaa, mutta niin on toki myös itse suru kokemuksena: ”Suru kumpuaa. Viiltelee. Purskahtaa. Valloittaa. Satuttaa. Painaa kuin ankkuri. Kuivaa prässätyn kasvin itsestään. Virtyttää sen räiskyvän räsymaton, joka kierrätimme yhdessä kuteista takaisin kutakuinkin ehjäksi.” Vaikka teksti tuntuu välillä väsyttävältä, se siis onnistunee siirtämään lukijalle kokemuksellakin tasolla jotakin surun ytimestä. Runoihin kiteytyy oivaltavasti kuoleman käsittämisen vaikeus ja kaikki ne polveilevat tunteet, jotka rakkaan ihmisen menettänyt joutuu kohtaamaan: ”Mieltää se mittakaavassa, että toinen ei palaa takaisin, on suhteettoman oikukas tehtävä.”

Läheisen kuolema ei ole kotimaisessa nykyrunoudessa vieras aihe. Sitä käsittelevät esimerkiksi Tomi Kontion Saattaa, olla (2017), jossa kuolemaan lomittuu metalyyrisiä kysymyksiä ja lihallista kaipuuta, sekä Kai Niemisen viime vuonna ilmestynyt Heräsin taas unesta, jossa suruprosessi kulkee osana arkisia hetkiä. Kärhän teoksessa on raikasta se, että runot tekevät näkyväksi myös kuolemisen materiaalisen ulottuvuuden: ”Äidin kädet jo kuolonkylmät kapenevat pitkin himmenevää serpentiinipolkua; kämmenselkänsä yhtä sinertävää mustelmaa suonensisäisten letkujen jäljiltä.” Tämän päivän länsimaisen ihmisen arjesta kuolema ja kuoleminen on pitkälti häivytetty piiloon, mutta Kärhän runot ravistelevat tällaista asetelmaa. Teos myös koettelee kliseisiä käsityksiä surusta ja osoittaa, että järjestäytyneen työn sijasta suru on tahdon ulottumattomissa oleva ja aaltoileva voima: ”Suru kieltää, kunnes. Työn kanssa sillä ei todellakaan ole mitään tekemistä. Se ei työsty, se etenee, kesytön aalto. Loivenee vihdoin, kunnes lähestyy rantaa miltei lempeästi.”

Puhuttelevuuteen runot yltävät myös kuvatessaan lasten reaktioita isänsä eli puhujan puolison kuoleman jälkeen. Viisivuotiaan mutkattomat lohdutusyritykset muistuttavat siitä, että haudanvakava ei tarvitse olla edes kuoleman äärellä: ”- Ihmisiä kuolee, sotilaita kuolee. Ei isä ole ainoa, joka on kuollut.” Runsaat proosarunot pelkistyvät välillä tiiviiksi kiteytyksiksi ja yltävät silloin kirkkaimpaan ilmaisuunsa, mikä keventää tiheässä ajatuksen- ja tunteenvirrassa kahlaamista.

Jonkin on tapahduttava ja pian tuo monipuolisesti esiin surun kokemuksen ulottuvuuksia ja kuoleman erilaisia lieveilmiöitä, joiden kanssa läheisensä menettäneen on sukkuloitava. Runot rikkovat kuolemaan liittyviä tabuja ja kliseitä kaunistelemattomalla mutta koskettavuuteenkin yltävällä kielellä. 

Olen runoudentutkimukseen ja ekokritiikkiin erikoistunut kotimaisen kirjallisuuden tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta. Olen aiemmin kirjoittanut runouskritiikkejä Nuoreen Voimaan ja tietokirjakritiikkejä Bibliophilokseen ja Joutseneen. Kriitikkona olen kiinnostunut erityisesti ihmisen luontosuhdetta, ympäristö- ja eläinaiheita käsittelevästä runoudesta sekä yhteiskunnallisiin teemoihin nivoutuvasta lyriikasta. Suhtaudun kuitenkin innolla runouden lajiin ylipäätään ja syvennyn uteliaisuudella kaikenlaisiin runoteoksiin.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmiHelmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarviRunsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliittiMonoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppiKaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimijaToimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertojaKertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän on pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsäIkimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatuKävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.