Kuvitteellisten runo-olioiden kirja

Tartuin tähän kirjaan, koska Ipakko on toisen kissani lempinimi. Kissa on oikealta nimeltään Inkivääri, mutta Lepakko-nimisen siskonsa takia sitä on alettu kutsua Ipakoksi. Maikki Harjanteen uusimmassa teoksessa Ipakko on kuvitteellinen olio, kuten ovat myös Äräkkä, Kumahakki, Tomanen ja monet muut.

Harjanne on tunnettu rakastetuista Minttu-kirjoistaan, mutta tällä kertaa hän sukeltaa nonsense-runouden suuntaan. Ipakon yö on tekijän kuvittama ”runokuvakirja”. Siinä esiintyvät oliot ovat olemassa vain kielessä ja kuvina, syntyvät kielen leikistä. Näin esimerkiksi kuvataan Iili-nimistä otusta: ”Iiliin piikkiin jäi kiikkiin / kin viiksitimali Kaakkois-Viikkiin jokin pikkiriikkinen / liikkuja, kärkimenijä, väkäsekäs hyväkäs”. Mieleen tulevat Lewis Carrollin ”Jappervokki” ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäis-kirjat.

Tällaisten runojen viehätys perustuu vierauden ja tunnistamisen väliseen leikkiin. Kieli vieraannuttaa meidät arkisesta todellisuudesta ja saa tutun näyttämään oudolta. Kirjan oliot ovat melkein kuin tunnettuja eläimiä, mutteivät aivan. Pokkis on sananmuunnos sanasta ”koppis” (koppakuoriainen), ja Asa-niminen olento taas on ”yhä vähäsen kuin vasa”. Toiset oliot taas kuvataan ihmisen kaltaisiksi. Safaani on selvästi jokin julkkis ja Sankka hänen faninsa: ”’Safaani, hurmaavin siivekäs ja äänekäs, saanko / luvan ja yhteiskuvan’ Sankka kysyy ja saa”.

Värikäs kuvitus tekee joistain olioista tutumpia, toisista taas vielä oudompia. Suoranainen kauhuruno on ”Kumahakki”, jossa kuvataan, kuinka kahdeksanjalkainen Kumahakki hukkaa ”lakkinsa ja frakkinsa tykkänään / suden silmään” ja suistuu lopulta itse perässä ”luotisuoraan surman kitaan suon syöveriin”. Erityisen karmaiseva ja tehokas on runon lopetus: ”seitti keittyy, verkko kaatuu, pupilli imee, susi ulvoo”. Hahmotonta kauhua vahvistaa kuvitus, jossa on mustan silmän päällä suu täynnä teräviä hampaita.

Entä millainen otus on Ipakko? ”Riippui roikkui Ipakko sillalla tai sen alla illalla sukat paksulla villalla / ei hillunut, killui vain ja rötkötti noin, pötkötti ilmassa nurinniskoin / salapiilossaan”. Eräs siivekäs yöeläinhän tästä tulee ensiksi mieleen, mutta paksut villaiset sukat ja salapiilossa rötköttäminen jossain anatomiaa uhmaavassa asennossa vievät ajatukseni myös kotonani asustaviin otuksiin, jotka kaikessa tuttuudessaan ovat lopulta aika outoja.