Myrkyllistä kauneutta ja maailmanlopun romantiikkaa

Artemis Kelosaaren runokokoelman nimessä Arsenikkivärejä yhdistyvät myrkky ja kauneus. Nimi sisältää varoittavan lukuohjeen: kauneus ei ole helppoa ja harmonista.

Värit ovat teoksessa vahvoja symboleita: on keisarinvihreitä, kuolettavia lastenkamareita ja punaisia myrkkymarjoja. Maailma rönsyilee autiohuviloista joukkohaudan pohjalle. Kuvasto tuntuu yhtä aikaa vaihtoehtohistorialta ja dystopiselta tulevaisuudelta. Antiikkivaikutteet näkyvät viittauksissa, joita on paljon. Tyylissä yhdistyvät dekadenssin ihanteet ja steampunk.

Teemoista läpileikkaavin on intohimo, erityisesti miesten intohimo miehiä kohtaan. Mieheksi kasvaminen ja poikuuden katoavaisuus häälyvät taustalla. Biologian suoranainen vastenmielisyys näyttäytyy ruumiin oireina, kuoleman odotuksena ja siitä vapautuminen unelmana koneeksi tulemisesta.

Maailma on kaukana arkisesta, mutta arkisiin lainalaisuuksiin luodaan maadoittavaa kytköstä eriarvoisuuden teemalla – kuten puhuja kertoo: jotkut voivat mennä suoraan kotiin, jotkut joutuvat jatkamaan matkaa. Mustasukkaisuudesta syntyvä katkeruus ja naisviha ovat kokoelman vaikeampaa sisältöä. Intohimo, kauneus, rakkaus, kuolema – kaikki on myrkyllisellä tavalla säkenöivää.

“Täällä kukaan ei pilkkaa haaveitamme,
sillä jokainen tietää, että kauneimmat ruusut
saattavat kukkia vain kuoleman päällä.”

Arsenikkivärejä on vahvasti minäkeskeinen kokoelma. Minä on yksinäinen hahmo, joka puhuttelee joskus rakastettua, joskus yksimielistä laumaa muita. Kokoelman vahvimpia osia ovat puheenomaiset ja kirjemäiset intiimit runot. Heikoimmillaan yksinäinen puhuja rypee kurjuudessa ja katkeruudessa omaa erityisyyttään alleviivaten.

Kurjuudesta huolimatta ääni on itsetietoinen ja vaikuttavuutta tavoitteleva. Puhuja rakentaa itsestään marttyyrihahmoa. Runot tuntuvat henkilökohtaisilta, mutta eivät liian – esteettinen etäännytys toimii. Kieli on suoraa ja julistavaa. Runouden keinoista käytössä ovat useimmiten vertauskuvat ja toisto.

Lukeminen tuntuu puuduttavalta, sillä kokoelman osat eivät oikein erotu toisistaan. Runoista ei tunnu muodostuvan teoskokonaisuutta – on kuin lukisi valittuja runoja, jotka on vain laitettu peräkkäin. Kaikki runot sopivat temaattisesti yhteen, mutta jännite puuttuu, vaikka tunteet ovatkin äärimmäisiä.

Teosta voisi sanoa romantiikan ja dekadenssin rakkauslapseksi. Se ei kuitenkaan jää pelkäksi perilliseksi, sillä Kelosaaren runot luovat traditioon uusia kerroksia. Minun on kuitenkin vaikea lukea tätä ilman romantiikan perintöä ja puhujaa haastavia nykytulkintoja. Viattomuus on näistä runoista kaukana, ja se on ehdottomasti hyvä asia. En kuitenkaan pysty suhtautumaan romantiikkaan esteettisenä suuntauksena yhtä uteliaan vilpittömällä mielellä.