Monipuolisuuden taitaja
Eniten Äimän käki keskittyy maaseudun, siellä elämisen ja siellä vanhenemisen kuvailuun. Runoilija Kaarina Valoaallon (1948-2021) postuumisti julkaistu runokokoelma muistaa paikat ja yksityiskohdat, joita kaupungissa asuessa näkee yhä harvemmin: maantien, jotka “ammahtaa pystysuoraan pyöreänä kuin päälaki / ja paiskautuu alas kuin vesiputous”, kahvikupilla kiinni pysyvät ladonovet, ruosteiset avaimet aittojen seinillä.
Runokokoelma on jaettu kuuteen osaan, ja lopusta löytyvät teoksen kustannustoimittajan, kriitikko Vesa Rantaman [1] jälkisanat. Valoaallon runous on, vain yhdenkin teoksen kansissa, hämmästyttävän monipuolista. Välillä runot ovat tarkkaa ja lyyristä luontokuvausta, jossa kuun valaisema ympäristö muuttuu samettiseksi maisemaksi runoilijan katseen alla. Monipuolisuus ei ole poukkoilevaa eklektisyyttä, joka tekisi lukukokemuksesta hankalan, vaan taituruutta, johon runoilija kaikissa kirjallisissa voimissaan pystyy. Monialaisuudesta huolimatta Valoaallon ilmaisu ja ääni pysyvät läpi kokoelman läpeensä hallittuina. Ennen kaikkea kokoelmassa viehättävät runoilijan äänen huumori ja välittömyys, jotka ovat läsnä myös vakavissa ja surumielisissä runoissa.
Valoaallon runous ilahduttaa myös siksi, että se asuttaa aivan omanlaistaan ekologista lokeroa suomalaisen runouden kentällä. Muitakin luonnon ja yhteiskunnan suhteita pohtivia runoilijoita on, toki. Valoaalto kirjoittaa suoraan ja kohti asiaansa mutta tutkii samalla kieltä ja sen olemusta, minkä vuoksi Äimän käki tuntuu monin tavoin poikkeukselliselta runokokoelmalta. Runoilijan tuotanto on merkittävä ja merkillinen osa suomalaisen runouden ekosysteemiä, kuin harvinainen eläin tai tuuli, joka kantaa tullessaan kaukaisten paikkojen hiekkaa.
Kokoelman aloittava värssynomainen runo kuvaa erinomaisesti mitä tuleman pitää: “Tule mun haaveitteni kaalimaahan / sut kerälle / käärin ja unteni / kultalinnaan vien.” Teoksen alanimi, “runollisia korkokuvia olemassaolon sedimentistä”, on samalla tavalla kuvaava. Valoaallon runoissa ladonovikahvikupit ja maiden yli valuva kuunvalo ovat ajan muotoilemaa maaperää, olemassaolon ainesta. Haaveitten kaalimaa veistetään korkokuviksi kansien väliin.
*
[1] Läpinäkyvyyden nimissä huomautan, että Vesa on paitsi runokriitikkokollegani, myös editoinut tekstejäni Nuoren Voiman päätoimittajana.
Kommentit kritiikkiin