Lapsuudenmaiseman vyöryä yli

Leena Kellosalon kolmas teos Tulikärpäsiä Tammelan yllä riuhtaisee syvälle Tampereeseen heti ensimmäisestä runostaan.

Tammela maalautuu kouriintuntuvana ja henkilökohtaisena eteen, suosien hämärää, jossa arkisetkin asiat saavat helposti myyttisen ulkomuodon. Jo teoksen nimi kehottaa kohottamaan katseen pintatasosta ylempiin kerroksiin.

Ensimmäinen runo jää erityisesti mieleeni. Siinä kuvataan nuoren henkilön toiminnansäätelyä pelon ilmapiirissä: uskontotunnin aikana nielusta vihdoin irtoaa koululounaan lihapala, eikä hän ei uskalla sylkäistä sitä pois.

Kohta sanoittaa jotain omasta nuoruudestani ensimmäistä kertaa ikinä.

Lihanpala symboloi runon lopussa myös ihmistä, kun alkaa sen ”pitkä vaellus hajoamiseen ja valoon”. Alun merkitysrikkaus herättää ottamaan vastaan tulevaa runsautta.

Surrealistinen, nopeasti etenevä matka teoksessa on kuin leikkaus tajunnan lävitse. Runot ovat täynnä toimintaa ja tekemistä – kolistelusta hohottamiseen, levitoinnista louskuttamiseen. Verbit tuntuvat täysiltä ja lihallisilta luennassa. Toki minimalistia myös kauhistuttaa, mutta se tunne on tuttu monesta muustakin paikasta.

Elämän vaiheista erityisesti lapsuus astuu Kellosalon kirjoituksessa esiin. Kanat ja tutut nimet, lohdun ja kauhun hetket sinkoavat menneisyydestä aikuisuudestakin kertoviin kohtiin.

Teos näyttää kauniisti ja uudesti ihmissilmälle vaikeita tilanteita. Luen tositarinan lapsesta ja onnettomuudesta kerrankin muualta kuin roskalehdistöltä. Se elvyttää.

Uskomattoman vauhdin ja villien tilanteiden lisäksi saan lukea kauniita, absurdeja ja yllättäviä kielikuvia: ”lumottu näätä tanssii”, ”Jumala on pieni eläin / joka lohduttaa”.

Kellokosken kolmas teos näyttäytyy minulle siirtymäriittinä. Teos sisältää toisen maailmansodallisen verran vanhaa surua, jota luen varovasti, etten menisi rikki. Siihen on kirjoitettu yksi lapsuuden loppu, kanan kuolema ja uimaan oppiminen. Aili ja Johanna vaikuttavat tutuilta vaikken tunnekaan heitä omasta lapsuudestani, ainakaan niillä nimillä.