Pariisin kevään alla kohisevat mustat öljyvirrat

Kihisevä, sihisevä, kumeasti kikattava, ärsyttävän anglisminnälkäinen ääni työntyy teoksesta ulos. Pelle Romantiquen Konerunoja on tarkoituksenmukaisen anakronistinen matka 1900-luvun alusta tähän päivään. Pohjatekstinä kulkevat muun muassa Olavi Paavolaisen urbaania naivisti ihannoivat kirjoitukset ja futurismin päähahmon Filippo Tommaso Marinettin kirjalliset sodanjulistukset, joissa sotavarustelu yhtyy erotiikkaan ja taistelu aktiin.

Miltä teollisuuden, koneiden ja rasvanhajun ihailu näyttää vuonna 2021? No, ei kovin hyvältä. Mutta kuten teos toteaa: ”koneet voi käynnistää vain kerran eikä niitä voi sammuttaa koskaan”. Off-nappia ei löydy, turha siis etsiä.

Konerunoja on kirjallinen ja visuaalinen teos, teksti ja Lotta Nevanperän kuvitus kannattelevat ydintä yhdessä (silti, teksti vaikuttaa vievän kuvaa). Teos koostuu vimmaista urbaania elämää tallentavista huomioista ja kirjeistä: toisilleen kirjoittavat kaipuussa elävät rakastavaiset. Kirjeiden nuotti muuttuu teoksen edetessä. Koneiden ihailu saa synkempiä sävyjä, toinen osapuoli haluaa perääntyä ”polttomoottoreiden sauhusta” ja haaveilee nyt ”versovasta viheriästä”.

Läpi teoksen mukana kulkee kullanhohtoinen ympyrä, appelsiini, joka rantautui Suomeen ”kultaisilla” 20- ja 30-luvuilla. Appelsiini edustaa valoa ja aurinkoa, makeutta, lupausta lämmöstä ja rikkauksista. Kultainen ympyrä esiintyy lähes jokaisella aukeamalla ja tavalla tai toisella useassa runossa.

”Näin alkoivat nämä runot: piirsin väriliiduilla kuvan, jossa hymyilevä valas sukelsi ilmaan ja söi appelsiinia”, runon puhuja paljastaa.

Pelle Romantique, toisilta nimiltään Pelle Romantika tai Pelle & Romantiks, tunnetaan lukijaa koettelevista, monimediaisista ja yhteistyötä korostavista teoksistaan, joissa lasten maailma vinksautetaan päälaelleen pahaenteisellä tavalla. Teokset ovat usein sävyltään psykoanalyyttisia ja tutkistelevia – edellisiin verraten Konerunoja on irrottelevampi ja kevyempi, ikuiseen sitrushedelmäntuoksuiseen Pariisin kevääseen hamuava, vaikka maanisen halun ja nautinnon alla kohisevatkin mustat öljyvirrat ja ”Leviathanin oikea nimi on dada”.

Kielellisten ilotteluiden alta teoksen viimeisiltä sivuilta löytyy runon perimmäisen puhujan ääni, sama joka on nähnyt ensimmäisen appelsiinin: ”Nykyaika on humbuugia. Minunkin puheeni on lainattuja korusanoja ja paukkupommeja, jokainen uusi kuva on retusoitu ja väärennetty.” Keskustelu aikaisemmin kirjeitä lähetelleiden rakastavaisten välillä käydään nyt dialogina, mutta kumpikin puhuu omiaan, ajatukset eivät kohtaa. Puhuja on pinnalla liihottava lintu ja rakkauden kohde syvyyttä halkova kala (tai valas) – toisella siivet ja toisella pyrstö.