Pariisin kevään alla kohisevat mustat öljyvirrat
johannaosvathKihisevä, sihisevä, kumeasti kikattava, ärsyttävän anglisminnälkäinen ääni työntyy teoksesta ulos. Pelle Romantiquen Konerunoja on tarkoituksenmukaisen anakronistinen matka 1900-luvun alusta tähän päivään. Pohjatekstinä kulkevat muun muassa Olavi Paavolaisen urbaania naivisti ihannoivat kirjoitukset ja futurismin päähahmon Filippo Tommaso Marinettin kirjalliset sodanjulistukset, joissa sotavarustelu yhtyy erotiikkaan ja taistelu aktiin.
Miltä teollisuuden, koneiden ja rasvanhajun ihailu näyttää vuonna 2021? No, ei kovin hyvältä. Mutta kuten teos toteaa: ”koneet voi käynnistää vain kerran eikä niitä voi sammuttaa koskaan”. Off-nappia ei löydy, turha siis etsiä.
Konerunoja on kirjallinen ja visuaalinen teos, teksti ja Lotta Nevanperän kuvitus kannattelevat ydintä yhdessä (silti, teksti vaikuttaa vievän kuvaa). Teos koostuu vimmaista urbaania elämää tallentavista huomioista ja kirjeistä: toisilleen kirjoittavat kaipuussa elävät rakastavaiset. Kirjeiden nuotti muuttuu teoksen edetessä. Koneiden ihailu saa synkempiä sävyjä, toinen osapuoli haluaa perääntyä ”polttomoottoreiden sauhusta” ja haaveilee nyt ”versovasta viheriästä”.
Läpi teoksen mukana kulkee kullanhohtoinen ympyrä, appelsiini, joka rantautui Suomeen ”kultaisilla” 20- ja 30-luvuilla. Appelsiini edustaa valoa ja aurinkoa, makeutta, lupausta lämmöstä ja rikkauksista. Kultainen ympyrä esiintyy lähes jokaisella aukeamalla ja tavalla tai toisella useassa runossa.
”Näin alkoivat nämä runot: piirsin väriliiduilla kuvan, jossa hymyilevä valas sukelsi ilmaan ja söi appelsiinia”, runon puhuja paljastaa.
Pelle Romantique, toisilta nimiltään Pelle Romantika tai Pelle & Romantiks, tunnetaan lukijaa koettelevista, monimediaisista ja yhteistyötä korostavista teoksistaan, joissa lasten maailma vinksautetaan päälaelleen pahaenteisellä tavalla. Teokset ovat usein sävyltään psykoanalyyttisia ja tutkistelevia – edellisiin verraten Konerunoja on irrottelevampi ja kevyempi, ikuiseen sitrushedelmäntuoksuiseen Pariisin kevääseen hamuava, vaikka maanisen halun ja nautinnon alla kohisevatkin mustat öljyvirrat ja ”Leviathanin oikea nimi on dada”.
Kielellisten ilotteluiden alta teoksen viimeisiltä sivuilta löytyy runon perimmäisen puhujan ääni, sama joka on nähnyt ensimmäisen appelsiinin: ”Nykyaika on humbuugia. Minunkin puheeni on lainattuja korusanoja ja paukkupommeja, jokainen uusi kuva on retusoitu ja väärennetty.” Keskustelu aikaisemmin kirjeitä lähetelleiden rakastavaisten välillä käydään nyt dialogina, mutta kumpikin puhuu omiaan, ajatukset eivät kohtaa. Puhuja on pinnalla liihottava lintu ja rakkauden kohde syvyyttä halkova kala (tai valas) – toisella siivet ja toisella pyrstö.
Pelle Romantique’n eli Toni Lahtisen Konerunoja-teoksesta olen ollut tietoinen jo pidempään. Vaadittiin Tanssiva karhu -ehdokkuus, että sain aikaiseksi tarttua teokseen, joka laajenee runokirjaa mittavammaksi kokonaisuudeksi. En nyt puutu tässä samannimiseen kirjalliseen äänilevyyn, vaan käsittelen yksinomaan tätä runokirjaa. Sekin on jo monitaiteellinen teos, sillä kirjassa on Lotta Nevanperän runsas kuvitus luomassa tunnelmaa.
Tunnelma onkin näiden runojen vahvuus. Pelle Romantique heittäytyy 1920-luvulle, jolloin kirjallisuudessakin vallitsi kova usko tekniikkaan ja romanttinen suhtautuminen koneisiin. Kokoelma pursuaakin siis koneromantiikkaa, jazzia, dadaa ja muuta aikakaudelle sopivaa. Kielessäkin on aikakauden klangia, kuten vanhahtavia kirjoitusmuotoja.
Luontoaiheet tuntuvat usein runoissa vallitsevilta; nämä ovat rehdisti urbaaneja ja koneista lumoutuneita runoja. Lintujen laulun ja metsäluonnon sijasta nautiskellaan koneiden hälystä ja bentsiinin tuoksusta. Teoksen runot muodostavat mukavan ehyen kokonaisuuden.
Tämän ilottelun parissa ei kannata olla liian vakavasti. Heittäytyisin ennemmin. Nämä konerunot ovat hauskoja ja leikkisiä. Välillä tuntuu, että kyse on vain siitä, miten paljon tekstiin onnistutaan pakkaamaan villille 1920-luvulle viittaavaa kuvastoa. Välillä runot tuntuvat sitten sanovan enemmän. Lopussa sävy muuttuu suorastaan synkäksi. ”Emme aavistaneet sitäkään, että maailmassa syttyisi sota, joka tekisi ajastamme näin iloisen.”
Sanottakoon kuvituksestakin sananen. Lotta Nevanperä on kuvataiteilija ja taidegraafikko. Kuvituksen tyyli onkin graafista ja heijastelee mukavasti 1920-luvun estetiikkaa ja surrealismia. Kuvitus herättää levottomuutta hyvällä tavalla ja tuo teokseen mukavasti lisää ihmeteltävää. Pääosassa on sittenkin teksti.