Mitätön kohina saa kielen muodon
Ensinnäkin: Olli-Pekka Tennilän neljäs runoteos Lemmonommel on kaunis kirja. Tällä tarkoitan sen fyysisiä ominaisuuksia, joihin aivan liian harvoin kirja-arvioissa kiinnitetään huomiota. Aivan kuin tekniset ja esteettiset valinnat olisivat toissijaisia kirjoitukselle, sivuhuomautuksia.
Lemmonommel on kovakantinen. Kannet ovat punaiset, tarkalleen ottaen oranssinpunaiset. Niin selkämys kuin etu- ja takakannen kuvitukset ovat tummansinertävän harmaata. Kirjan strategiset mitat ovat: 20,5 cm (pituus) x 6,7 cm (leveys) x 1 cm (paksuus). Tällä teknisellä yksityiskohtaisuudella yritän sanoa: Lemmonommel on – teknisesti ottaen – mainio runoteos. Kokemukseni perusteella se:
- sopii hyvin käteen
- mukava hiplailla
- ei herätä huomiota esim. bussissa lueskellessa
- iskunkestävä, ehkä myös roiskeenestävä (jäi testaamatta)
- paperilaatu miellyttävää, hyvätuoksuista
Kirjan kuvitus koostuu mustista savumerkeistä, jotka runoilija on pelkistänyt savusta otetuista valokuvista. Ne muistuttavat japanilaista kalligrafiaa. Savu, yhdistettyinä punaisiin kansiin ja kirjoitukseen, muistuttaa alkutilaa, jossa olioiden ja eliöiden välillä ei ollut vielä raja-aitaa. Tennilä kirjoittaa: ”Oliot jakautuvat olioihin jotka voi syödä ja olioihin joita ei voi syödä”. Runoissa ei kysytä, minkälainen olio ihminen on, vaan näytetään tuo olio luomassa merkityksiä:
Etsimme olioita, mitä hyvänsä olioita.
Etsimme jälkiä, mitä hyvänsä jälkiä,
voidaksemme sanoa: jokin tästä on mennyt.
Teos ei sano suoraan mitään järin suurta – se on hyväksyttävä – mutta sen merkitykset kasvavat hiljalleen. On mahdollista, että Lemmonompeleen jokainen luenta on tyystin erilainen. Jo pelkkä kieli mahdollistaa useita erilaisia tulkintoja. Otetaan vaikka kirjan nimi, Lemmonommel. Se on palindromi eli sana, joka on etu- ja takaperin luettuna sama. Ensimmäisellä lukukerralla luin kirjan nimen väärin. Luin ”Lemmenommel” ja etsin vimmaisesti niin romanttista lempeä kuin veristä repeämää ja siihen tarkoitettua ommelta. Toisella lukukerralla suuntasin katseeni muualle, mutta ensimmäinen luenta oli pettymys. En löytänyt lempeä enkä ommelta. Löysin kielifilosofista puhetta olioista.
Puhe on mitätöntä kohinaa ja mitättömyydessään mittaamatonta kuin savu. Lemmonommel on esteettinen taideteos, jonka ansiot piilevät yksityiskohdissa. Mutta lyyrisesti puhuen, savu ja ommel – eivätkö ne ole vertauskuvallisesti hyvin kaukana toisistaan?
Kommentit kritiikkiin