Surusta suorasukaisesti ja kouraisevasti

Runoilijana ja japanilaisen kirjallisuuden suomentajana ansioituneen Kai Niemisen tuorein teos Heräsin taas unesta kielentää ikävää konstailemattomilla ja koskettavilla teksteillään, joiden puhe on suunnattu edesmenneelle puolisolle. Menetetylle rakkaalle kirjoittaminen on tapa elää surua ja pitää lähellä toista, jonka luokse on mahdollista päästä enää vain sanoin tai unien kautta: ” (- -) tulen lähellesi kirjoittamalla sinulle”. Henkilökohtaisesta ammentavan teoksen taustalla vaikuttaa Niemisen keraamikkopuolison kuolema, josta runoilija on julkisestikin puhunut.

Päivämerkintöjen kaltaisissa runoissa surun prosessointi lomittuu arkiseen kuvastoon ja tavanomaisiin toimiin, joista raportoimalla puhuja todistaa sekä itselleen että poismenneelle rakkaalleen sinnittelevänsä elämän syrjässä kiinni, vaikka kaipaus seuraa mukana hetkestä toiseen: ”pankista selvittyäni kävelin supermarketiin ja kävin myös viinakaupassa / ja sitten söin pikaruokaravintolassa lämpimän salaatin / odotellessani ainoaa bussia, joka tuo minut kotiin saakka”. Leskeyteen asettuminen on vaikeaa, sillä toinen nousee tämän tästä mieleen muistoissa sekä kielessä, joka ei tahdo päivittyä muuttuneeseen elämäntilanteeseen: ”kerron sinusta niin kuin unohtaisin ettei sinua enää ole / sanon koko ajan me, meillä, meidän pihassa, tulkaa meille, / me ei tehdä sitä, me tehdään tätä”.

Teksteissä kuvataan väistelemättä surun ja menetyksen eri kerroksia, myös sitä, kuinka toisen poissaolon sisäistäminen tuntuu välillä mahdottomalta. Ikävä ja yksinäisyyden paino saavat toisinaan olemisesta vallan, ja runot antavat sille rehellisen äänen: ”on vaikea herätä, vaikea nousta vuoteesta / yhä vielä koettaa tajuta ettei sinua ole / yhä tunnustaa se todeksi”. Suru ei kuitenkaan lamaannuta koko elämää, vaan puhuja löytää lohtua klarinetin soittamisesta sekä ikävän käsittelystä muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa: ”olen ollut kirjeenvaihdossa muutaman muun leskeksi jääneen kanssa, / jakanut ja saanut lohtua, tämä on oikeasti vertaistukea jossa ei anneta eikä / saada vaan jaetaan”.

Ikävässään avoimet mutta elegantisti runoutena kulkevat tekstit sanoittavat surua ja kaipuuta tavalla, josta kuka tahansa rakkaan läheisensä menettänyt löytänee samaistumispintaa. Niemisen mutkattomista mutta hiotuista sanoista syntyy sekä yksinkertaisuudessaan vakuuttavaa runokieltä että kaikenlaisen yleisön tavoitettavissa olevaa kuvausta surussa ja ikävässä elämisestä ja elämästä kiinni pitämisestä niistä huolimatta. Runojen lukeminen tai kirjoittaminen ei tuo ketään takaisin, mutta ne voivat auttaa selviytymisessä, tehdä suremisesta hieman vähemmän yksinäistä sekä kiteyttää hetkiä ja merkityksiä, joiden ansiosta muisto toisesta vahvistuu yhä kirkkaammaksi ja lämpimämmäksi.