Suuri pyhä koko komeudessaan

Runoilija Pirjo Kotamäen kuudes teos Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan. Runoja Pyhästä Birgitasta kertoo Pyhän Birgitan (1303-1373) elämästä. Osa runoista on kirjoitettu Birgitan näkökulmasta, osa toisen hahmon tai abstraktin puhujan kautta. Teos muodostaa luontevan temaattisen jatkumon Kotamäen edellisen teokseen, Franciscus Assisisilaisen elämäntarinan kertovaan Villit linnut olkapäillä -runokokoelmaan.

Aluksi runokokoelma epäilyttää. Pyhä Birgitta? Miksi? Ennakkoluulot romuttuvat pian, sillä teos todella onnistuu kerronnassaan ja kuvailussaan. Kotamäki kirjoittaa Birgitan elämänvaiheista aina Ruotsissa vietetystä lapsuudesta, nuoruudesta ja miehen kuolemaan päättyneestä avioliitosta päähenkilön Rooman-aikoihin ja poismenoon.

Kotamäellä on silmää yksityiskohdille, jotka elävöittävät runojen kerronnan proosarunomaiseksi. Birgitta kulkee tyttärensä Katariinan kanssa Roomassa, joka on “kiehunut omassa liemessään ja nyt kattila on kuivahtanut / jätteet jääneet pintaan ja sitä yritetään puhdistaa: / vanhat kuolleet kerätään kadulta, pois näkyvistä. / Kaupunki hieroo itseään, rottien hengitys haisee, viemäreitä ei ole. / Kirkontornit lepattavat, melkein pysyvät paikoillaan.” Seuraavaksi runo jatkaa: “Pimeydessä lepakot lentävät ja rotat juoksevat verisuonia pitkin: täällä haisee, sanoi Katariina puristaen sormiaan valkoisiksi kauhusta, / täällä haisee viha, sanoi Birgitta:”

Runokokoelma todella vie lukijan 1300-luvulle, ja historiallisen romaanin ystävä minussa hyrisee tyytyväisyydestä. Lukijan ei tarvitse tietää Pyhän Birgitan elämästä tai sen vaiheista etukäteen, ja Kotamäki osaa herättää kiinnostuksen, jos sellaistakaan ei aluksi löydy.

Teosta lukiessa muistelen lämmöllä Luostarin Piritta –nimistä nuortenkirjaa, jossa Birgitan mukaan nimetty Piritta lähtee nunnakokelaaksi Naantalin Armonlaakson luostariin. Muisto auttaa myös vastaamaan alun miksi-kysymykseen: Pyhästä Birgitasta tarvitaan runokokoelma, koska sellainen voi kertoa taiteen keinoin historiallisesta henkilöstä, jonka elämäntarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja perintö muistetuksi. Runomuoto antaa vapautta liikkua henkilöstä ja aikatasosta toiseen, yhdistellä mennyttä ja nykyhetkeä, ja singahtaa yksilön mielestä koko kosmoksen taajuudelle huomattavasti nopeammin kuin tietokirja tai edes biofiktiivinen romaani.

Runoushan on ikivanha väline suurista elämistä kertomiselle. On hienoa nähdä teos, joka kehittää jatkumoa nykypäivässä.

Jo kokoelman otsikko vihjaa ajatukseen, jota teos pohdiskelee. Maailma, kaikki tämä meidän ympärillämme, on jatkuvasti matkalla kohti omaa kuolemaansa. Birgitalle Jumala luo elämän ja kuoleman, mutta edes voimista suurin ei voi pysäyttää elollisten olentojen maallisten taipaleiden loppumista. Silloin ihmisen tehtävä on elää.