Olen helsinkiläinen kriitikko ja suomentaja. Erikoisalaani ovat runous ja romaanisen kielialueen kirjallisuus. Runoudessa nautin siitä, että jokin voi mennä yli hilseen ja silti tuntua valtavan merkitykselliseltä.

Olli Sinivaaran uusimmassa teoksessa katsotaan puita pitkään ja hartaasti, ja puut katsovat takaisin. Lähimetsän puut paljastavat ihmeellisyytensä, kun ihminen malttaa herkistyä niiden omalle olemisen tavalle: ”Ihminen pääsee puiden muistiin asti, / kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti.” Mieleen tulee Keijo Virtasen runovihko Männyt (Zäp Books 2017), jossa lukijaa kutsutaan ihmettelemään mäntyjen radikaalisti toisenlaista olemista.

Puita ei kuvata erillisinä, metsässä sojottavina mykkinä keppeinä, vaan aina osana suurempaa kokonaisuutta. Ne ovat yhteydessä maaperään, aurinkoon, taivaaseen ja veteen; lumi kasvaa niiden oksilla kuin lehdet. Puun koko elämän syklin ja kaikki vuodenajat voi nähdä yhdessä hetkessä: ”koivunrungon lumi // miten se hohtaa läpi, / kun keskikesällä ahnaasti katsoo”. Puut eivät myöskään pysy paikoillaan vaan ovat jatkuvassa liikkeessä: ”saan katsella ja katsella mahtavaa havupuuta, miten se / nousee ja nousee, kulkee pitkän kasvunsa uudelleen // ja uudelleen ihmisen aisteissa, kohoaa jättiläisaaltona, / laskee vesiputouksena, kulkee aluskasvillisuudesta / latvojen hehkumiseen”. Kuten katkelmasta käy ilmi, katsominen ei ole teoksessa ulkopuolista tarkkailua vaan yhteyttä, joka voimakkaimmillaan hälventää rajoja katsojan ja kohteen, ihmisen ja puiden väliltä.

Modernismin perinteestä tietoisesti ammentavan Sinivaaran poetiikka on pysynyt samanlaisena lähes koko tuotannon ajan, lukuun ottamatta kokeilevampaa esikoisteosta Hiililiekki (Teos 2005). Esikoisen äärimmäisen tiheä kieli näkyy Puissa lähinnä ajoittaisina uudissanoina kuten ”sademetsähyöky” ja ”pilkahdustyömaat”. Sinivaaran runouden lähtökohtana voidaan pitää Eeva-Liisa Mannerin kuuluisaa sitaattia: ”Vuodenaikojen lähtö ja paluu, lintujen laulu, äänien häipyminen, aamu ja ilta, kevät ja syksy alati hämmästyttävät minua”.

Vuodenajat eivät kuitenkaan enää vain vaihdu, ne myös muuttuvat. Teos pohtii myös tätä kysymystä, mutta hienovaraisesti, alleviivaamatta: ”Kun talvi muuttuu, lähteekö se pois / tutusta muistista, siirtyykö se toiseen // muistiin ja ulottuvuuteen, venyvään aikaan, / jossa kuusista on kerrottava eri tavalla.” Puiden katsominen onkin runoissa paitsi ilon ja ihmetyksen, myös surun lähde. Surulle ei kuitenkaan anneta yliotetta, vaan puhuja puolustaa viimeiseen asti oikeuttaan haltioitua puiden elinvoimasta. Sillä periksi antaminen olisi sokeutta siinä missä sellainenkin katse, joka näkee puissa pelkkää raaka-ainetta tai hiilitaseita: ”Silti katson hakattuja – koko ajan / silmissäni hakattavia – puita // kunnes ne eivät enää jaksa katsoa takaisin.”

Olen helsinkiläinen kriitikko ja suomentaja. Erikoisalaani ovat runous ja romaanisen kielialueen kirjallisuus. Runoudessa nautin siitä, että jokin voi mennä yli hilseen ja silti tuntua valtavan merkitykselliseltä.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.