Keväänkirkas esikoisteos

Jarno Pelonrannan esikoisteosta Olivia Keltaista tuntuu sopivalta kutsua hyvän mielen runokirjaksi. Sen sanat soljuvat keväänkirkkaina ja jättävät lukijalle vähän samankaltaisen olon kuin pulahdus aurinkoiseen järveen: virkistyneen, valoisan ja jotenkin seestyneen. Teos ei ole kaunokirjallisilta keinoiltaan innovatiivinen tai sisällöltään järisyttävän omaperäinen, mutta se onnistuu kaappaamaan kauniiksi kieleksi herkistyneitä tuokiokuvia sekä tarkkanäköisiksi laajenevia pohdintoja luonnon merkityksestä, ajasta, ihmisen paikasta ja runoilijuudesta. Teoksen sivuilla vilahteleva Olivia näyttäytyy muusana ja valon hahmollistumana, joka kannattelee puhujan uskoa maailman jatkuvuuteen ja runonluomiseen.

Luonto eläimineen ja vuodenkiertoineen on kirjassa keskeisellä sijalla, mutta teos ei kiinnity poliittisen ympäristörunouden perinteeseen vaan paikoin muistuttaa naivistiseksikin kutsuttua havaintokeskeistä luontorunoutta, jota kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa on väitöskirjassaan (2010) määritellyt. Puhujan vetäytymien taka-alalle antaa tilan ympäristöön tarkentumiselle, jota tuodaan onomatopoeettisella jäljittelyllä lähemmäs lukijaa: ”Lokki lentää, tai lintu, / joutsen kurki asettuu karille / lepäämään / Kiiu kiiu kiiu / kiu kiu kiu kiu kiu kiu kiu”. Runoissa ei kuitenkaan liikuta pelkästään havainnoinnin tasolla, vaan luonnonelementit ylittävät myös maiseman ehtoja ja synnyttävät vaikuttavaa kuvallisuutta: ”voikukat tähtikuvioissa. / pellot galaksikatalogiessa. (- -)”

Vaikka Olivia Keltainen on tunnelmointiin kallellaan, ei teos jättäydy eskapismin sisälle, vaan säkeistä löytyy välillä teräviäkin kannanottoja: ”Entropian järjestys on luonnon järjestystä. / maa kuuluu jokaiselle eikä kenellekään.” Luonnon luovuttamaton merkitys ihmiselle ja ihmisen paikka osana luontoa hahmottuvat teoksessa temaattisiksi juonteiksi, mutta perinteiseen ympäristöpöhinään suhtaudutaan runoissa kriittisesti: ”Metsässä ei ole politiikkaa; / valkoiset ja vihreät samalla puolen. / Olivia läntisrinteellä / kuperkeikkaa, / huokaa ja tuuli / kasaa eilispäivän lehdet, / postilaatikoissa / mainostetaan ekologista elämäntapaa / 90 vuoden osamaksulla”. Kepeästä ensivaikutelmasta huolimatta ihmisen luontosuhteen monimutkaisuus välittyy vähin elein.

Valoa hohkava Olivia Keltainen sopii lähestyttävyytensä vuoksi suositukseksi monenlaisille lukijoille, niin lyriikan suurkuluttajille kuin sellaisillekin, jotka vielä käynnistelevät suhdettaan runouteen. Teokseen tarttumista voi suositella ylipäätään kaikille niille, jotka syksyn hiipiessä iltoihin kaipaavat vielä hieman auringon kosketusta.