Valikoima walesilaisrunoilijan parhaita

Dylan Thomasin Balladi pitkäsäärisestä syötistä on valikoima walesilaiskirjailijan runoja. Marja-Leena Mikkolan suomentama kokoelma on vuonna 1990 julkaistun, Rakkaus on viimeinen valo josta puhutaan tarkistettu ja laajennettu laitos. Nimirunon lisäksi kokoelmasta löytyvät suomennokset muun muassa runoista “Fern Hill” ja “Do not go gentle into that good night” (suom. “Älä lempeästi lähde siihen hyvään yöhön”).

Thomasin runot liikkuvat hanakasti ihmisruumiista kosmoksen perimmäisiin salaisuuksiin ja saniaisista sotaan. Melodraama ja maailmanselitykset tulevat lukijalle hyvällä tavalla tutuiksi, puhuttiinpa sitten pommituksista tai merenrannan ihmeistä.

Walesilaisrunoilijan teksteissä sointi lienee lukukokemuksen kannalta poikkeuksellisen tärkeää. Tässä piilee kokoelman keskeinen haaste. Kaikki suomentaminen on vaikeaa, mutta Thomasin suomentaja kohtaa ongelmia erityisesti runojen rytmin sovittamisessa kieleltä toiselle. Mikkola kääntää erinomaisesti ja uskollisena runojen sisällölle. Siitä huolimatta säkeet, joiden sanat sointuvat englanniksi aivan omanlaisellaan kiihkeällä rytmillä, kulkevat välillä suomeksi kankeasti ja toisiinsa kaatuillen.

Runon “Valo puhkeaa siellä missä aurinko ei paista” nimikkosäe on hyvä esimerkki. “Light breaks where no sun shines” on englanniksi ytimekäs ja symmetrinen säe. Suomenkielinen “valo puhkeaa siellä missä aurinko ei paista” on rytmiltään hyvin erilainen, vaikka säilyttää sanojen merkityksen.

Tämä ei ole moite kääntäjälle. Joissain teksteissä kaikki suomennoksessa menee aivan nappiin. “Älä lähde lempeästi siihen hyvään yöhön” ja “Eikä kuoleman ole valta” ovat lähes tasavahvoja alkukielisten versioiden kanssa niin sointinsa kuin sisältöjensä puolesta.

Mikkola korostaa sekä esipuheessaan että loppusanoissaan Thomasin tapaa aloittaa kirjoittaminen kuvasta, jota kohti sanat “räjähtävät”. Suomentaja toteaa, ettei Thomas kirjoita rannasta, jolla on paljon simpukoita ja pappeja muistuttavia haikaroita, vaan “simpukkalammikoidusta ja haikarapapitetusta rannasta” – ikään kuin joku suurempi voima olisi laskenut simpukat ja haikarat rannalle ja siten luonut kuvan, josta Thomas kirjoittaa. Myös tämä tekee Thomasin suomentamisesta omanlaisensa urakan.

Alku- ja loppusanat asettavat runot kontekstiinsa asiantuntevasti ja tarkasti, ja tekstien lukemista voi suositella lämpimästi. Ne tarjoavat sekä näkökulmaa runojen tulkitsemiseen että tietoa suomentamisprosessista, vaikka Mikkolan asiantuntijuuden värittämä kieli äityykin välillä turhan koukeroiseksi. Kokonaisuutena valikoima Thomasin runoja on kunnianhimoinen suomennos, vaikka lopputulos aiheuttaa välillä päänvaivaa. Suomeksi walesilaisrunoilijan tekstit vaikuttavat vaativan mutustelua aivan eri tavalla kuin englanniksi, oli käännöstyö kuinka erinomaista hyvänsä.