Ainutkertaisuuden puolustus

Kielten oppiminen on mahtavaa. Koen syvää iloa aina, kun pystyn vitsailemaan, keksimään sanaleikkejä tai muodostamaan yhteyden toiseen ihmiseen kielellä, joka ei ole äidinkieleni. Ulkomailla asuessani olen kuitenkin aina ennemmin tai myöhemmin alkanut ikävöidä suomen kieltä. Halusin tai ei, äidinkieli on kotini, johon olen peruuttamattomalla tavalla juurtunut.

Raija Marjamäki tekee teoksessaan Viimeinen talvi eron kielitaidon ja kielikokemuksen välillä: ”Kielitaito tuntuu ihanalta, niin kuin luistelisi. Kielikokemus ehkä painovoimalta?” Kielitaito on kielestä toiseen käännettävien merkitysten aluetta, kielikokemus taas syvempi ja intuitiivisempi suhde kieleen. Vihkomuodossa ilmestynyt teos koostuu kahdesta osasta: tekijän St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa englanniksi kirjoittamista runoista sekä esseestä ”Viimeinen talvi eli miksi en enää kirjoita englanniksi”. Vielä esikoisteoksessaan Katoamisilmoitus (Palladium 2010) Marjamäki sekoitti suomea ja englantia, mutta nyt runoilija ilmoittaa jäävänsä ”suomeen”, siis suomen kieleen, sillä se on ainoa kieli, johon hänellä on riittävän vahva emotionaalinen yhteys.

Englanti ei myöskään ole mikä tahansa kieli vaan maailmanlaajuinen valtakieli. Luin Viimeisen talven sattumalta Euroviisujen alla, ja viisuja katsoessa teos palasi väkisinkin mieleeni. Kilpailun tarkoitus oli alunperin esitellä Euroopan maiden kansallisia erityispiirteitä, mutta nykyisin tyypillinen viisukappale on ruotsalaisten tekemä, englanninkielinen ja tyyliltään sekoitus amerikkalaista r&b:tä ja latinopoppia. Usein musiikin ainoa ”eurooppalainen” elementti on 90-luvun eurodanceen viittaava teknokomppi.

Tällaista tyhjyyttään kumisevaa kansainvälisyyttä on vaikea kritisoida kuulostamatta vanhalta vasemmistoänkyrältä, joka vaahtoaa ”amerikkalaisesta kulttuuri-imperialismista”. Marjamäki käyttää termiä ”itsekolonialismi”, joka tarkoittaa, että ”vastavuoroisuuteen luottamisen sijaan omaksutaan jonkinlaisen kulttuurisen keskustan […] kieltä, arvoja ja mieltymyksiä, ja pyritään harjaantumaan mahdollisimman päteväksi tämän valtakulttuurin kontekstissa.” Eräänlainen itsekolonisaation huipentuma saavuttettiin muutama vuosi sitten, kun Mikael Jungner ehdotti, että suomen kielestä pitäisi poistaa sijapäätteet Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi.

Vastarinta itsekolonialismia kohtaan ei ole nurkkakuntaisuutta vaan monimuotoisuuden vaalimista. Jokainen kieli on syntynyt ainutkertaisissa paikallisissa olosuhteissa, ja kaunokirjallisuus ”parhaimmillaan on näiden ainutkertaisuuksien taitamista”. Ironista kyllä, parhaiten tätä ainutkertaisuuden tunnustavaa ja vastavuoroisuutta korostavaa eetosta havainnollistaa englanniksi kirjoitettu runo, joka perustuu sanan resistant (vastustuskykyinen, vastustava, vastahakoinen) monimerkityksisyydelle:

Resistant. To what? The flu and financial speculation on food.
But never immune. Not to lose the possibility of infection,
not to be cut off from transmission, intercourse.

Runouden ja proosan sekä suomen ja englannin yhteentörmäyksistä syntyy kontrasteja, mutta teoksen osien välillä on myös jatkuvuutta. Viime vuosina on puhuttu paljon genrehybrideistä eli eri lajeja sekoittavista teoksista. Viimeinen talvi osoittaa, että genrejä voi sekoittaa onnistuneesti myös vihkomuodossa. Sivumäärästään huolimatta teos ei tunnu niukalta eikä heppoiselta, vaan sen pohtimissa kysymyksissä riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa.