Runollisia, runnovia maailmoja
Anni Sumarin uusi runoteos paahtaa kuumeisena eikä taivu pieneen pakettiin tai kesyyn muotoon. Sen takakannessa sanotaankin: ”pikemminkin maailmoja kuin runoja”. Teos käsittelee lukemattomia asioita aina mielenterveysdiagnoosien leimallisuudesta lapsettomuuden herkkään teemaan. Lähinnä tiedossa on kuvaa kuvan perään, kuin suuressa taidegalleriassa, josta haluaisi kovasti valita suosikkinsa, mutta toisaalta se tuntuu turhalta, sillä Sumarin runot etenevät tajuntani läpi vauhdilla. Voi vain olla ja nauttia runsaudesta, kenties jopa hektisestä olosta, jota teos saa minut tuntemaan.
Joukosta erottuu ainakin räpin muotoa mukaileva runo. Runo pohtii oivaltavalla tavalla kirjailijan vapautta valita äänensä ja vaihtaa sitä vaikka kesken kaiken, ja onnistuu tuomaan esiin runouden nykyisyydelle ominaista moniäänisyyttä runon puhujan vaihtaessa ääntään tuosta vain.
Sumari viittaa teoksen luvut aloittavilla sitaateilla ainakin Anne Sextoniin, jota hän on myös suomentanut. Kirjailijaviittauksia suuntautuu myös Sumariin itseensä, sekä hänen tuntemiinsa Suomen kirjailijoihin. Teoksen toistuvia kiinnekohtia ovat myöskin sen myyttiset hahmot.
Etenkin alun osuus, jossa käsitellään kirjailijuutta toimisi upeasti äänikirjana tai lavalla luettuna. Teoksen etenevä, pomppiva, ryöppyävä ääni ei ole rupatteleva, vaan vimmainen. Vimmainen on myös henkilöiden elo kirjassa. Tuntuu kuin toisaalta draamankaarilla, toisaalta tunnelmanluonnilla syntynyt jännite olisi niin vahva, että kirja voisi räjähtää jos sitä ei äkkiä lukisi loppuun. 107 sivua ja seitsemän lukua ottavat kuitenkin aikansa.
Runsaudesta löytyy myös yhteiskunnallista ainesta: neljännen luvun roolirunoissa maanisdepressiivisen leima lyödään lääkärien päätöksestä, henkilön vastustelusta huolimatta. Luku kritisoi nykyistä mielenterveyden hoitoa sen turruttavasta lääkehoidosta sekä terveen leiman hankkimisen polusta suljetulla osastolla. Tottelemattomuus ei ole sama asia kuin hulluus, teos taitaa sanoa.
Kommentit kritiikkiin