Niklas Salmi
Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään
57 sivua
Enostone 2021
ISBN 9789527389386
Olen ehkä enemmän kaleidoskooppi kuin monoliitti, mutta ehdottomasti samanaikaisesti sekä Hah! että Hmm... Kriitikkona olen toiminut vuosien ajan, keskittyen enimmäkseen proosaan, mutta yhä enenevissä määrin myös runouteen. Kirjoitan aina teosta vasten. Erityisesti tyyli- ja tyylilajirajoja häivyttävä, sekottava tai tuhoava runous ja kirjallisuus on mieleeni. Sellainen, joka pyrkii kohti jotain täysin omaansa.

”Tuletko, kosketko, jäätkö / ei ole varmaa. / Niin kuin eivät lankea / enää luonnostaan / edes tulet, kosket tai jäät.”

Niklas Salmen (s. 1988) kolmas runoteos Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään on kokoelma erilaisia näkökulmia luontoon ja ympäröivään ekosysteemiin. Kuten runoudessa usein, luonto rinnastuu inhimilliseen tunne-elämään.

Teoksessa kuljetaan erilaisiin pyhiin teksteihin viittaavista pidemmistä kokonaisuuksista minimalistisen lettristisiin ”tetragrammeihin” ja esimerkiksi ”Mustaan neliöön”, jossa Salmi on asetellut merkit neliön muotoon. Runokirjan lopussa hän kertoo inspiroituneensa kuvataiteesta, Kazimir Malevitšin samannimisestä avantgardistisesta klassikkoteoksesta.

Salmi avaa vuolaasti muitakin vaikutteitaan erillisissä ”Selitykset ja viittaukset” -jälkisanoissa. Auki selittäminen helpottaa toki tiiviiden runojen intentionmukaista tulkintaa, mutta toisaalta poistaa lukijalta löytämisen ilon. Esimerkiksi viittaus Malevitšin Mustaan neliöön on mielestäni peittelemätön itsessään.

Keskenään erilaisia runoja yhdistää lempeä katse luontoa, ihmistä ja ympäröivää todellisuutta kohtaan. Salmi tuntee hyvin japanilaista runoutta, mikä näkyy hänen runojensa pelkistetyssä ja harkitussa poetiikassa, mutta myös tavassa nähdä luonto: katse ei ole eurooppalaisen romantiikan perinteen mukaisesti paatoksellinen, vaan hiljaa tarkkaileva.

Eurooppalainen katse on valistuksen ajoista saakka perustunut luonnon nimeämiseen ja sitä kautta eristämiseen ihmisestä. Luontoon on heijastettu suuria tunteita ja sitä on kutsuttu yleväksi. Salmen teos ei nimeä luontoa erilliseksi, vaan pyrkii asettumaan tammenlehtien ja puunjuurten tasolle. Ihossa on sinisiä jokia, jotka juoksevat keltaiseen metsään – inhimillinen ja ihmisen tekemä sekoittuu ”villiin”. Kaikki on mitä on, on yhteistä.

Ympäristö myös rinnastuu taiteeseen ja sen kokemiseen. Puu kirjoittaa ja elää runoutta todeksi: ”Veljeni, haapani. / Miten voisin kiittää sinua / runoudesta, jota kirjoitat vapisevin lehdin / illan tyyntyvään avaruuteen”. Ihmisen hylkäämä ja metsän asuttama rakennus puolestaan toimii näyttämönä: ”Kunhan sateen esirippu nousee, / vietetään harjannostajaisia.” Jos käsikirjoittajana toimii haapa, ja oravat sekä linnut ryhmittyvät katsomoon, kuka esiintyy?

Luontokuvien ohella Salmi käsittelee lapsuutta, vanhuutta ja ylisukupolvisuutta. Ovat nekin osa luontoa: ”Laskeutuu ilta, isien syvä hiljaisuus”. Näytös on ohi.

Salmi omistaa runojaan eri ihmisille, mikä tuo teokseen intiimin tunnun – olenko eksynyt vahingossa vääriin juhliin, enhän tunne ketään 70 vuotta täyttävää Soilea, jolle Eukaristia-niminen runo on omistettu? Merkinnät synnyttävät mielikuvia tilanteista, joissa runot on esitetty.

Salmi myös nostaa vaikutteensa näyttämölle: ”Vuodenajat / Northrop Fryeta mukaillen”, Salmi aloittaa runonsa. Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään on keskusteleva – se jakaa nöyrästi kiitoksiaan ja ulottautuu itsensä ulkopuolelle. Ulottautuminen on niin kuvaannollista kuin konkreettista: kirjaan on ikuistettu tieto uusiopaperille painamisesta sekä siitä, että 20 prosenttia tuotoista ohjataan Suomen luonnonsuojeluliitolle.

Salmen kolmas runoteos huokuu kunnioitusta metsää kohtaan, mutta se ei ole sen suurin ansio. Runot ovat syvämietteisen hurmaavia, kuten ensimmäinen sitaatti jo osoittaa.

Olen ehkä enemmän kaleidoskooppi kuin monoliitti, mutta ehdottomasti samanaikaisesti sekä Hah! että Hmm... Kriitikkona olen toiminut vuosien ajan, keskittyen enimmäkseen proosaan, mutta yhä enenevissä määrin myös runouteen. Kirjoitan aina teosta vasten. Erityisesti tyyli- ja tyylilajirajoja häivyttävä, sekottava tai tuhoava runous ja kirjallisuus on mieleeni. Sellainen, joka pyrkii kohti jotain täysin omaansa.

Kommentit kritiikkiin

Vastaa


helmi?Helmeen taittavat teokset ovat tekstimassaltaan kevyitä, pelkistettyjä ja vähäeleisiä, minimalistisia.
runsaudensarvi?Runsaudensarvi-luokituksen puolelle menevät teokset ovat tekstimassaltaan runsaita, monisanaisia ja maksimalistisia.
monoliitti?Monoliittiteos on muodossaan ja aiheissaan visusti pysyttelevä runoelma.
kaleidoskooppi?Kaleidoskooppi koostuu keskenään erilaisista runoista, joilla ei ole yhtä aihetta tai muotoa.
toimija?Toimiva puhuja on maailmansa aktiivinen, henkilöhahmomainen osa, joka vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.
kertoja?Kertova puhuja on kuvailemansa ulkopuolella – hän pelkkä havainnoija, jonka läpi maailma virtaa.
ikimetsä?Ikimetsä-luokitellun teoksen kieltä, sen kielikuvia ja huomioita, hallitsee luonto; kallio, kidukset, valon välkehdintä lehvistön läpi kun tuulee.
kävelykatu?Kävelykatumainen teos pitää kielensä ja kuvastonsa kiinni urbaanissa - teollisuuden, lähiöiden ja asuntojen artefakteissa.
hah!?HAH!-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hah-kokemus. Ne kuplivat sitä.
hmm...?HMM…-kategorisoiduissa teoksissa painottuu hmm-kokemus. Ne johdattelevat siihen.