Elämän käännekohtien niukka poetiikka

Runous astuu elämään usein silloin, kun etsitään tekstejä onnitteluja, puheita ja muistamisia varten. Häät, valmistumiset, hautajaiset, sairastumiset, syntymät; siirtymäriitit vaiheesta toiseen. Näissä tilanteissa voi käyttää monenlaisia runoja, mutta puhutaan myös erikseen ”käyttörunoudesta”, joka on kirjoitettu elämän käänteitä ajatellen. Tällaisille teksteille on tarjonnasta päätellen myös tarvetta. Henri Hirvenojan kokoelma Crescendo etenee kronologisesti ja alkaa varhaislapsuudesta, ensimmäisten hengenvetojen tahdista.

Asettelu kirjassa on niukka, säkeessä on usein vain yksi tai kaksi sanaa. Rytmi on mietittyä ja tekstit selvästi tarkoitettu ääneen lausuttaviksi. Runot tuntuvat nopeasti omaksuttavilta, selkeältä luettavalta. Näin pienellä sanamäärällä niihin on silti mahduttava paljon, ja tyyli kääntyy ajoittain kohti aforismia. Kuvakielestä ei ole tingitty, vaan luonnosta ammentavat ilmaukset hahmottuvat tapahtumien ympärille, esimerkiksi lapsen ensiaskelten näyttämöksi. Välillä runot herättävät yllättäviä ajatuksia – isän tyttö onkin äidille silmätikku, eikä -terä, kuten ensimmäinen odotus olisi. Mieleen tulee “sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”-sanonta; tytön olemus vie äidin omaan menneisyyteensä? Ovelaa.

Tekstit alkavat kokoelmassa muodostaa pieniä tarinoita, joiden loppukäännettä alkaa lukiessa odottaa. Kirjaa ei ole kirjoitettu vain aurinkoisten juhlahetkien taustalle, vaan mukana on tummiakin sävyjä. Ala-asteelta yläasteelle siirtymän ohessa muistutetaan mahdollisuuksista, joihin kuuluu myös, ettei lähde kiusaamaan ollessaan “muiden mielipiteiden motissa”.

Niukassa ilmaisussa yhdenkin sanan muusta erottuva sävy töksähtää äkkiä, joten kielen hiominen on tällaisissa teoksissa hyvä viedä äärimmilleen. Välillä mietityttää, miksi aikamuodoksi on valittu imperfekti preesensin sijaan – onko tarkoitus katsella menneisyyteen, muistella nostalgisesti? Joistain runoista luen hieman stereotyyppisen tuntuisia näkemyksiä: “miten mies /ymmärtäisi, / paitsi ehkä / terapeutti, kuinka haloefekti, / meikkaus, / liittyvät toisiinsa”. Uskonpa, että moni mies kykenee ymmärtämään.

Teoksen runot eivät ”käyttötarkoituksesta” huolimatta ole ilmiselvimpiä, vaan joidenkin jälkeen jää hämmennys – mitä tämä lopulta haluaa ilmaista, mihin hetkeen tämä kiinnittyy? Parhaimmillaan runot osuvat sekä ajankohtaiseen että pysyvään. Kirjan osioista pidin eniten lapsuutta, nuoruutta ja eroja käsittelevistä. Lisäksi suosikikseni nousi “Vanhuus”-osiosta runo musiikkia opettaneesta kanttorista: ”ei välittänyt, vaikka / pelasimme takapulpetissa / laivojen upotusta”. Konkreettisessa muistossa on tarttumapintaa. Kanttorin kuoltua mieleen jäävä sävel, joka moninkertaistaa muistot, kertoo vähäeleisen vahvasti, kuinka taide voi palauttaa lapsuuden kokemuksiin. Elämä kiertyy kehäksi.