Tavattomuus olla kaiken aikaa

Maria Matinmikon SIIS NIIN, suuri ihmetys lumoaa heti kirjaesineenä. Kannen vuoristoauer ja maisemassa riippuva, täyteläisen vihreä maalaus johdattavat runsaudenpitoihin. Edellinen teos Valohämy (2023) sai Eliel Aspelin -palkinnon vuoden parhaana taidekirjana, mutta tuorein on vieläkin kauniimpi, mehevämpi ja rehevämpi. Valohämy esittelee taidemuotojen ja kirjallisuuden lajien uudelleenkuvittelun lempeän manifestin, jota SIIS NIIN nyt toteuttaa täysimääräisenä.

Teoksesta tislautuu huumaava tekstiaines lyyristä esseetä, runofragmentteja ja viistoa autofiktiota. Seesteisiä hengähdystaukoja tarjoavat kirjailijan Japanin matkoiltaan ottamat valokuvat. Kokonaisuuden täydentävät kuvataiteilija Sami Jalosen abstraktit öljymaalaukset, joiden väritutkielmat ehdottavat kirjoitukselle sointiväripalettia. ”Ehkä kyse onkin elokuvan kokonaisestetiikasta.”

Tervehdin hurmioituneena jo Valohämyn kirjallisuudessamme poikkeuksellista ymmärrystä lyyrisen esseen mahdollisuuksista. Teoksen kriittisessä vastaanotossa tosin suhtauduttiin ristiriitaisesti Matinmikon teoriakylläiseen älyllisyyteen. SIIS NIIN on syönyt vielä enemmän, mutta nyt lähteistys myös näkyy ja virtaa estottomammin. Runoesseeminä siteeraa ja ylistää laaja-alaisesti feministisiä autoteoreetikkoja bell hooksista Maggie Nelsoniin. Samalla SIIS NIIN on Matinmikon suorasanaisin teos, joka tarjoaa runsaasti tarttumapintaa. Arkiset tasot suorastaan hätkähdyttävät ilakoimalla autofiktion keinovalikoimalla. Runoesseeminä muun muassa käy mammografiassa, dokumentoi kihomatohelvetin ja tarkastelee kuntosalia taidekokemuksena. Toisaalta hän ei yritä ”ns. sukupolviromaania, kikkaa”, vaan kirjoittaa mieluummin ”yksityisiä rituaaleja”. ”Meta-autofiktio tarinan vastustuksena?”

Mutta kaikki on totta samaan aikaan. ”Nyt haluan kirjoittaa liukumia ja yhtäaikaisuuksia.” Esseistisen kerronnan lisäksi jo Matinmikon esikoisteoksesta Valkoinen (ntamo 2012) tuttu, surrealistis-aforistinen runolause luo kihelmöivää täyteyttä ja avaruutta. Valveunenomaisen sulava kieli voitelee monitahoisia tunne-elämyksiä; olin kirjoittaa ”monitahkoisia”, niin ruumiillisesti tuntuvaa Matinmikon kieli on. Hampaiden popcornit ja sisältäpäin nuollut silmäluomet vyöryttävät esiin mieleenpainuvia kiteytyksiä: ”Oivallus on tuulessa vääntyneen orkesterin orgasmi.” 

Siinä, missä Valohämy tarkastelee niukin vedoin katastrofin maaperää ja katkoksia, SIIS NIIN säteilee valoa ja jalostunutta optimismia. Teos vaihtelee ja varioi teemojaan suurella pakonopeudella, mutta yhtenä oleellisimmista erotan syntymän – sekä runoesseeminän lapsen että teoksen itsensä ja taiteen yleensä. Kirjailijan synnyinkaupunki ”Oulu säilyy unena ja ulkomuseona” , kun taas kuvauksissa äitiydestä kuultaa patriarkaattia vastustava epätäydellisyys ja rakkaudellisuus. Matinmikko ei tosin olisi Matinmikko, ellei vauva kohoaisi hillittömäksi ”toisen ulottuvuuden lähettilääksi”, jonka saattojoukkoina toimii ”peilisoluyhdistys”. Vauva-aikaa on harvoin kuvattu paitsi samalla kiehtovuudella, myös tarkkuudella:

”Tiedämme jotain hänen värimaailmastaan: värit hehkuvat ja muistuttavat meidän 1980-luvun neonvärejämme siten kuin niitä olisi hiekkapesty. Mutta emme ole varmoja hänen käsitemaailmastaan: jos lähettilään todellisuudessa ei ole käyttämämme kaltaista kieltä, kuinka ilmiöitä nimetään ja käsitellään?” 

SIIS NIIN pohtii paljon teoksellisuuttaan. Tärkeäksi nousee esimerkiksi filosofi Jacques Derridan ajatus, kuinka taideteos on oleellisesti ”teokseton”, erontekojen ja heterogeenisyyden luomaa jatkuvaa hajautumista, joka pakenee määrittelyjä. Runoesseeminä jatkaa ajatusta kauniisti pohtimalla kirjoituksensa ulkopuolelle jääneitä keskusteluja, jotka ympäröivät ”teoksen tummaa kohinaa kuin maapalloa ympäröivä a/tonaliteetti.”

Tihenevissä metatasoissa elämä paljastuu sekä kuvitelluksi että ”käsitteellis-lihalliseksi”. Matinmikon kielikuvissa toistuu haptinen hellyttävyys: ”Lapsena nuoltiin jääpuikkoja ja numeromagiaa.” SIIS NIIN, suuri ihmetys ehdottaa nimeään myöten ajattelemista kuten lapsi häikäistyy. Vain ihmettelemällä voi muodostaa kestävän kosmossuhteen, jolloin ”auringonlaskun ikiaikainen raaka kauneus pakahduttaa kuin miljoonien ytimien yhtäaikainen havina.”

Japanilainen estetiikka tarjoaa runoesseen minälle sanattoman käsitteitä. Hän tuntee lukkarinrakkautta zenbuddhalaisiin koan-paradokseihin; teoksessa kysytäänkin paljon vastauksettomia kysymyksiä: ”Mikä on se mielen ulottuvuus, joka työskentelee ilman että itse osallistun siihen?” Kysymys on liike. Myös tapahtumattomuudessaan kauniit matkavalokuvat tallentavat sattuman luonteita, tyhjiä tiloja ja yleviä kissoja. Niissä ”[k]aikki elää eikä mikään ole oikeasti taakse jätettyä, mykkää.” Löydän yhtymäkohtia esimerkiksi ranskalaisen Chris Markerin essee-elokuvasta Ilman aurinkoa (1982), joka pohti muun muassa Japanissa muistin rajoja, rajattomuutta ja kissoja. 

Huimaavimmillaan SIIS NIIN tuntuu kuin päivitykseltä brasilialaisen Clarice Lispectorin mystis-fyysisestä fragmenttiproosasta. Ajattelen etenkin Lispectorin ihmeellistä antiromaania, Agua Vivaa (1973, suom. Tarja Härkönen, ai-ai 2000), jonka kertoja kuorii nyt-hetkeä kuin siementä. Matinmikon runoesseeminä ajattelee jäsentyneemmin, mutta huomioi myös ajattelun tilan olevan ”ruumiillinen ja siksi näkymätön”. Samalla tekstiin imeytyy Taneli Viljasen muunsukupuolisuutta käsittelevien runoesseiden vaikutus. Matinmikko kirjoittaa: 

”Tarkoitan, esimerkiksi: ajattelen ’sukupuolta’ kuin se olisi ilmava, säihkyvä, hengittävä, loputtomasti käsistä pakenevan liukas ja painava epäesine. Se ei sijaitse missään. Säteilen tuon epäesineen valoa.”

Rakennustelineet paljastuvat ja paukkuvat. Runoesseen minä pohtii kirjastoluokituksen ongelmia ja luettelee häneen vaikuttaneita suomalaisrunoilijoita Sirkka Turkasta Olli-Pekka Tennilään – heitä ”jotka syleilevät epämääräisyyttä, lajien omituisia välimaastoja, valavat muotonsa kuunvalossa.” Kuin lukisin intiimiä muistivihkoa tai ylenpalttista työpäiväkirjaa – mikä taas sopii täydellisesti Matinmikon hybridieetokseen. SIIS NIIN myös muistuttaa jatkuvasti keskeneräisyyden vaalimisesta. Siis niin: eikö jokainen kirjallisuudenlaji palaudu lopulta lajirajat ylittävään muistiinpanoon? Kadonnutta aikaa etsimässä ja kymmeniä tuhansia vuosia vanha kalliomaalaus merkittiin muistiin ja muistille samoin kuin älyluuriin näpyttelemäni ideanpuolikas. Vaikutelmani konkretisoituu teoksen loppupuolen fragmentissa, joka myös tiivistää paljon avainteemoista. En malta olla siteeraamatta kokonaan, koska näin kihelmöivästi kirjoitettuja tukirankoja on kaltaiselleni kirjalliselle tirkistelijälle tarjolla harvoin: 

”Aurinko tiivistää veden pintaa kristallisiksi viinirypälekuohuiksi kuin omasta solunesteestään turvonneiksi, jo lähes mädäntyneiksi helletimanteiksi. Yritän rannalla painaa tämän ilmauksen mieleeni, koska en ehdi kirjoittaa sitä muistivihkooni. (Lapsi ja taide. Molemmat haluavat, tarvitsevat ottavat ja antavat kaiken; juovat samasta lähteestä, syvimmästä.) Muistisäännöksi keksin: ’Kuin korona rannalla → rään sävyt  = veden helletimantit.’ ”

SIIS NIIN, suuri ihmetys pulppuaa hiljaista ekstaasia, uhmakasta runokitschiä ja subliimia lempeyttä, missä ei ole mitään sovinnaista. Mietin tätä kritiikkiä kirjoittaessani toistuvasti teoksen erästä lukemisesta juopunutta lausetta: ”Kuinka ilmaista ihailu haltuunoton sijaan?” Muodollinen määrittelemättömyys ja älyllinen uteliaisuus laskostuvat ajatteluun: nyt pohdin käsitettä ”teos”. Mikä hieman vihamielisesti kieleen pysähtyvä sana, jonka vartalosta voi toisaalta erottaa kreikkalaisen mytologian aamuruskon jumalattaren (”Eos”). Edeltävä T voisi olla tyhjyyden ilmaisu, japanilaisen aukkoisuutta ilmaisevan ma-käsitteen hengessä. Tai tanssiinkutsu. Avoin.