Kriitikot yhdessä, kritiikit rinnakkain
Runografin ja Nihil Interitin kritiikkikurssi kokoontui syyskuussa Tekstin talolla kymmenen osallistujan voimin. Oli ilahduttavaa seurata, miten suurella intohimolla ja omistautuneella otteella osallistujat uppoutuivat pohtimaan kritiikin tekstilajia, kriitikon roolia kirjallisuuden vastaanotossa sekä runouskritiikin erityispiirteitä. Yhdessä ajattelu loistaa kurssilla kirjoitetuissa kritiikeissä, joita editoitiin ja joista keskusteltiin koko ryhmän kesken. Kurssin kritiikit kirjoitettiin Elsa Töllin ja Janne Holmströmin uutuusteoksista, ja valmiisiin kritiikkeihin teoksesta Diiva räjähtää nurmikoksi pääsee tutustumaan tällä sivulla. Tuntuu tärkeältä ja ainutlaatuiseltakin, että monet luennat ja tulkinnat saavat loistaa rinnakkain toisiaan täydentäen.
Töllin teoksesta palstalla kirjoittavat Anni Katajapuu, Eeva-Leena Karihtala, Jussi Koiranen ja Ilona Vuori.
Miten diiva räjähtää nurmikoksi? Kuka edes on diiva?
Määritellään.
Diiva, substantiivi
1.
juhlittu ja palvottu laulajatar t. näyttelijätär, tähti.
Oopperadiiva.
2.
suurieleisesti oikutteleva, teeskentelevä ihminen.
Diivan eleet.
[Kielitoimiston sanakirja,
https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/diiva?searchMode=all ]
Osuu ja uppoaa. Elsa Töllin tuore runoteos Diiva räjähtää nurmikoksi perkaa tähteyden ja oikuttelevuuden leikkauspintoja.
Diiva on nimekkäänä lavarunoilijana tunnetun Töllin toinen kokoelma. Vallattomasta kuvituksesta ja runoaineksesta koottu esikoiskirja Fun Primavera (omakustanne 2020) niitti kiittäviä kritiikkejä sekä poiki Tanssiva karhu -runopalkinnon. Ekspertiisi lavarunoudessa näyttäytyy molemmissa teoksissa, samoin kentän yhteisöllisyys. Osa uutukaisen runoista on omistettu tietyille henkilöille, kuten ”Nurmelle” – epäilyksettä lavarunoilija Aura Nurmelle. Silmänisku kontekstitietoiselle lukijalle?
Diiva huokuu tietoisuutta yleisöstä, vaikka esikoisteoksen kollaasimainen estetiikka uupuukin. Poetiikka ammentaa proosasta ja hyödyntää toistoa, mikä tukee ääneen lukemista. Alussa on sisällysluettelonomainen settilista ja kokoelmaa läpileikkaa esiintyjähahmo, otsikon Diiva. Proosarunoja rytmittävät Diivan käsikirjoitukset ja puhelinkeskustelujen pätkät.
Viimeisiltä sivuilta löytyy luettelo runoista, jotka on esitetty alun perin muualla . Töllin runot ovat performansseja, jotka eivät tahdo elää vain paperilla.
Performatiivisuudella leikittely synnyttää minussa ristiriidan. Miksi lukea paperilta lyriikkaa, joka oikein huutaa pääsyä lavalla höngittäväksi?
”Adrenaliinin humaloittama mieli pystyy mihin vaaralliseen vain!” rohkaisee Diivan peilikuva pukuhuoneessa esityksen jälkeen. ”Mene niin lähelle tulta kuin pääset, älä tule takaisin.”
Nimikkohahmon ruumiillista glamouria sykkivä läsnäolo on lempeän suureellinen – diivan elkeet, main character energy! – ja paikoin niin surullinen että ennakkoluuloisuus murenee nopeasti.
”Jos vain saisimme olla tarinan hirviö päähenkilö, asiat loksahtaisivat paikoilleen. Hetken tietäisimme mitä tehdä.”
Helpotun: Tölliähän voi kokea lavalla tai sivuilla, toisiaan poissulkematta, sallien taidemuotojen limittymisen.
Kokoelma tarjoaa mullantuoksuisia metaforia herneistä, sipuleista ja nurmikosta. Kielikuvat kytkevät kasvua ja hedelmällisyyttä esimerkiksi esiintymiseen, ihmismieleen ja yhteiskunnalliseen toimijuuteen, jossa ”asioiden pahentuminen saa ruohon kasvamaan.” Ilma kiihottaa puhujan herneitä ja haaveita siitä, ”että jossain vielä — lakimuutos nurmen puolesta ja performanssi.”
Hedelmällisen luontokuvaston rinnalla kulkee verevä ruumiillisuus: maksaa viipaloidaan, elin itää mullan alla, kainalokarvoista tehdään letti, keho yhdistyy kaikkeen. Itketään, oksennetaan, pannaan huipulle. Yritin laskea, kuinka monta kehosanaa teoksesta löytyy. Luovutin, kun olin ylittänyt 90:n.
Keholla on ylipäänsä moninaisia tarpeita, se kykenee rakkauteen ja kärsimykseen. Tölli tuo freudilaisen klassikkoduon eroksen ja thanatoksen läsnäolevaksi. Alakulttuurinen esiintymisskene on miljöönä freesimpi kuin 1900-luvun alun psykoanalyysin tunkkainen sohva.
Diiva kielentää, kuinka esiintyjät suuntaavat ”täydessä tällingissä / nousuun ja tuhoon”. Puhuja haluaa ”olla seksipommi, yökkönen, räjähtää teatterissa”, toisaalla taas diivat ”muuttuivat liekkiöksi” ja ”työnsivät itsensä oksasilppuriin.” Diivassa on räjähdysarkaa eroottista dynamiittia. Elämän- ja kuolemanvietti projisoituvat nokkelasti tarkastelun kohteena oleviin inhimillistettyihin rekkoihin: ”Jyriseviä bileitä, niin kiihkeää että kuolema roikkui täysperästä, kallolla hieno seksimeikki.”
Samalla Diiva katsoo tarkasti sisimpään. Tunnekuvasto on kaikkinensa runsasta ja ehkä överiäkin, muttei missään nimessä mautonta. Hienovaraisuus tasaa emootiopiikkejä, lapsekkuus syventää esiintyjän egoon. Pohdin, voisiko tähteyden hurmalla mässäillä vielä suuremmin. Se taitaa olla hieman passé. Tölli viljelee esiintyjän ihon alle stereotypioita kirjavamman solukon.
Hahmon loisto onkin haavoittuvuudessa: hetkittäin riehaannutaan onnesta, toisinaan määränpää on kadoksissa ja ”huolten kuormaa [kannetaan] ranteissa”. Moninainen Diiva tekee helliä huomioita rakkaistaan ja kokee arkista apatiaa kaupan kassalla kumimaton rullatessa eteen yhä uusia tuotteita.
Ajattelen: pidän äänteellisyydestä, runoudesta, joka sopii suuhun. Tämä on Töllin areena, jolla häntä on mittailtava.
Ajattelen: arvostan aistikkuutta, sisäisen pukemista sanoiksi; yksityistä, joka läpäisee ihmiskudosta universaalimminkin. Todellinen Runo on rytmihäiriö. Se säpsäyttää sydämen uuteen poljentoon.
Tölli sanoittaa lukukokemukseni vahingossa: ”Sydän nieli kaiken, lihas repesi oikealle.”
Myönnän: minulla on ennakkoluuloja lavarunoutta kohtaan. Mielikuvissani esitetty runous on jotain kaoottisempaa ja pikemminkin raakaversion kaltaista kuin painetuksi tarkoitettu lyriikka. Jotakin sellaista, jossa sanataide jää toissijaiseksi.
Elsa Töllin teoksen Diiva räjähtää nurmikoksi suhdetta lavarunouteen ei tekstin pohjalta arvaisi. Vasta kirjan loppu valottaa yksittäisten runojen taustoja esitysteksteinä. Esittävä taide ilmenee enemmänkin sanaston ja aihepiirin tasolla. Teatterimaailmassa usein kuultu hokema “kaikki on materiaalia” saa kiehtovan ilmaisun kokoelmassa, joka liikkuu sulavasti niin arjen ja esiintymislavojen näyttämöillä kuin diivan hahmoissa: ”kaikki oli bensaa Diivallemme”. Osansa saavat paitsi laiduntavat rooliasut ja peilit, myös spottivalot ja kykykilpailut.
Kokoelma työstää joltakin näyttämisen ja jotakin olemisen suhdetta: “Niin koko villainen vartaloni oli / kerrankin keskittynyt siihen mitä olin tehnyt / eikä siihen miltä näytin”.
Kielen monimuotoisuus näkyy sekä teoksen lajityypeissä että puhutteluissa. Kollaasista kiidetään vaihtelevin fontein luetteloon, proosarunoon ja näytelmätekstin kaltaiseen asetteluun, runollisiin parenteeseihin. Mielessä käväisee Jenna Viron romaani Tuhkimoleikkaus (Kosmos, 2023), jossa proosa intoutuu libretoksi. Rekisterit ryöpsähtävät virastokielestä näyttämösanastoon, onomatopoeettiseen ilmaisuun ja arkiseen kuvastoon. Puhekieli, puoliriimit, anglismit ja vielä jokin aikaa sitten Kielitoimiston kieltämät infinitiivimuodot elelevät sivuilla sulassa sovussa, “primavera” ja “pekoni” saman runon sisällä.
Yksittäiset tekstit eivät ole kiinni keskeislyriikassa, vaan yhtä eleettömästi sujuvat myös monikon ensimmäinen ja yksikön toinen, joka välttää taitavasti sinä-passiivin vaikutelman. Kokoelma muistuttaa esitystä, jossa astellaan erilaisiin näyttämötilanteisiin ja kirjaviin henkilögallerioihin.
Aistit tähdentävät ruumiillisuutta ällöttävien ruohomehujen ja limaisten silakoiden sekä “narkoottisten” tuoksujen kautta. Yllättäen neniin joutuvat, kiharat herneet, vatsat ja rekat synonyymeineen villiintyvät teoksen sivuilla: “Silloin keksin itselleni uuden elämän, lukitsin sen ja nielaisin avaimen salaiseen vatsaani, joka ei johda mihinkään.”
Hienovarainen tarinankerronta kasvaa taiteilijaidentiteetin löytämisen kertomukseksi, jossa “olimme sellirottia unelmien tarhassa” ja “Palkkio meni kaiman tilille”. Keskeneräisen bakteerin tasolta lopulta “show itää” ja ollaan “täydessä illan tällingissä” oman elämän päähenkilöinä sanoja pakenevassa aitoudessa. Kasvu ja mukavuusalueelta pois pyrkiminen on välttämätöntä: “Olen mieluummin metsähometta kuin talohometta.”
Muistaminen kietoutuu yhteen minuuden kysymysten kanssa ja kasvu rinnastuu muistikatkokseen. Tulevaisuus on kaiken aikaa läsnä, tuloillaan. Toisaalta teos purkaa taiteilijamyyttejä ja tiedostaa maineen katoavuuden kuin Famen-vastainen manifesti: “Töllätkää, minun / sylissäni kirkuvaa / pian unohtuvaa / sietämätöntä nimeäni”.
Diiva räjähtää nurmikoksi pohtii taiteen ja luovuuden kukoistamisen mahdollistavia olosuhteita ja leikittelee lyriikkaankin jalkautuneilla autofiktion oletuksilla. Tekijän kaimaa käsittelevän runon aiheena onkin samalla nimellä tunnettu leijona. Yksilökeskeisyys murtuu, kun ”kuorimme yhdessä taiteen juureksia”. Yleisön ja esiintyjien välillä taas kohoavat ”vain jyrkät portaat ja pimeä”. Pitkän valmistautumisen jälkeen ”Koskemme jotakin sellaista, jonka vain pitkään nukkuva tunnistaa” ja sanat ovat syntymässä.
Teoksen konstailematon runsaus ylläpitää polyfonian hallittua kaaosta ja vakuuttaa epäilijänsä. Sillä on paljon annettavaa etenkin kaltaisilleni esittävän taiteen ystäville. Runokokoelman nurmikko rehottaa eliöyhteisönä, jossa jopa kaunaiset lierot löytävät ekologisen lokeronsa.
Diiva räjähtää nurmikoksi on liitoksissaan rimpuileva ylistyslaulu elämälle ja sen esittämiselle. Kyseessä on Elsa Töllin toinen kirjamuodossa ilmestynyt runoteos. Siinä missä runoilijan esikoiskirja Fun Primavera (2020) oli kirjaimellisesti värikäs ja räiskyvän rähjäinen zineä muistuttava omakustanne, on Otavan kustantama uutuus ulkoasultaan hillitympi ja muodoltaan perinteisempi runokirja. Tuoreessa kirjassa sanoma ankkuroituu tekstiin ja sanoihin valkoisille sivuille, kun esikoisteoksessa jokaisella sivulla pursuaa raapustuksia, piirustuksia ja kuvia, niin että välillä tekstiä joutuu tihrustamaan yltäkylläisyyden alta.
Uutta teosta kehystää kirjan nimestä tuttu Diiva. Runot käyvät lukuisilla sivupoluilla, joilta palataan aina Diivan loisteliaan rappiollisiin ja hullunkurisiinkin kuulumisiin. Hillitystä ulkomuodosta huolimatta runot ovat monipolvisia, hersyvää kieltä täynnä. Perinteisen sisällysluettelon sijaan ensimmäinen teksti on pikemminkin käsikirjoitus, jota kirja improvisoiden noudattaa. Käsikirjoitukseen onkin kiehtova aina välillä palata ja etsiä yhtymäkohtia sen ja teoskokonaisuudenvälillä. Nimettyjen runojen lisäksi teosta värittävät Diivan välispiikit, puhelut ja lavaohjeet: “[Huomio huomio: Jotain pehmeää / rynnii lavalle]”
Diiva on kirjaimellisesti tähtinäyttelijä ja esiintyminen onkin yksi tuotantoa yhdistävä teema. Välillä näytellään kaupankassalla, välillä taas yökerhojen jumputuksessa. Roolit vaihtuvat lennosta, yhdessä hetkessä lukija on taiteilijan pään sisällä parrasvaloissa ja toisessa tempautuu lavalta yleisön joukkoon vaatimaan skandaaleja. Edes tähtinäyttelijä ei ole niin ihmeellinen: “Meidät erottaa yleisöstä / vain jyrkät portaat ja pimeä”.
Rikas ja oivaltava kieli kukoistaa, homehtuu ja puhkeaa tuoreiksi herneiksi. Teksti vilisee huippuhetkiä ja vaarallisia juhlia: “Tarjoilit sytytysnestettä pienistä laseista, / ja toivoin että ilta syttyisi hetkeksi.” Räjähtävän kiihkon kanssa tekstissä vuorottelee väsymys ja haikeus: “Tässä kohdassa olisi houkuttelevaa luovuttaa.” Teksti kuitenkin katsoo tulevaisuuteen ja itkuja seuraavat uudet nousut. Räjähtävä Diiva jättää jälkeensä nurmikon lisäksi ajatuksia ihmisen esittämisestä ja ihmisenä olemisesta: “Mitä / kaikkea on tapahtunut? Melkein liikaakin. Tulevaisuus on valoton / näyttämö, jota ei ole vielä löytynyt.”
Elsa Töllin toinen runoteos Diiva räjähtää nurmikoksi on tunnelmaltaan polveileva ja yllätyksiä täynnä oleva teoskokonaisuus. Runoissa valmistellaan esitystä, keräillään itseään show:n jälkeen takahuoneessa ja työskennellään arkiminän roolissa kaupan kassalla.
Töllillä on takanaan yli kymmenen vuoden ura lavarunoilijana, jonka aikana hänen tyylinsä on hioutunut räiskyvän omaleimaiseksi ja tunnistettavaksi. Ensimmäinen painetussa muodossa ilmestynyt runoteos Fun Primavera (omakustanne, 2020) voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Uusi teos on Otavan julkaisema ja on muodoltaan ja tyyliltään omakustanteena tehtyä Fun Primaveraa tyypillisempi kirjaesine, mutta silti tunnistettavaa Elsa Tölliä. Diivan kansikuvassa kaksikasvoinen olento kurottaa useaan suuntaan, kasvaa herneitä, sulaa kohti maata, puhuu puhelimessa, leikkaa johtoja poikki. Fun Primaverassa lavarunon kokeelliset vaikutukset näkyvät suhteessa esineeseen ja materiaan, kun taas Diivassa teoksen kielellinen monimuotoisuus, voimakkaasti läsnäoleva ruumiillisuus ja roolirunot luovat esityksen tuntua lukukokemukseen. Kansikuvan tavoin runot tavoittelevat montaa eri suuntaan, mutta kasvavat varmasta maaperästä.
“[Sotkuiseen takahuoneeseen astelee Diiva]
DIIVA Saisinko olla hetken rauhassa?”
Teoksen päähenkilö, Diiva, astelee ensimmäisessä runossa esityksen jälkeen takahuoneeseen, josta käynnistyy metamorfoosi kohti nurmikoksi räjähtämistä. Teos koostuu roolien ja näkökulmien vaihdoksista taiteilija-Diivan, ulkopuolisen tarkkailijan ja arkisemman runominän välillä. Runojen typografia vaihtelee roolien mukaan, mikä auttaa jäsentämään kokoelmaa.
Monet runot ovat itsenäisiä, kuin lavalle kirjoitettuja tekstejä. Listamainen “Kuiskaaja” supattaa ensisijaisesti lukijalle, kuinka lavarunous ei vaadi ennaltamäärättyä osaamista, vain uskallusta “sytyttää kynttilä sisälleen“: “älä mieti enää. Tunne ja mene”. Erityisen ilahduttavaa oli löytää kokoelmasta Diivan puhelinkeskustelurunot, joita Tölli on esittänyt lankapuhelimeen puhuen ainakin Turussa Kipinä-klubilla marraskuussa 2022.
“– PALATAAN SIIHEN KÄSIKIRJOITUKSEEN,
SE ON RIISTÄYTYNYT KÄSISTÄ. – – EI TÄÄLLÄ
KETÄÄN MIEHIÄ OLE… TEEN RUNOJA…”
Pitkät runot, kuten “Rooliasuja sovitukseen”, korostavat roolinvaihdosten lisäksi tunnelman muutosta kiihtyneestä rauhalliseen, jopa melankoliseen. Muutokset maadoittavat groteskeilla kielikuvilla yllätetyn lukijan vastaanottamaan seuraavaa runoa, uutta tunnelmaa. Koko teoksen draamankaari huipentuu lopulta räjähtäen runossa “Show itää”, jossa jokainen säe huohottaa kiihkeää rytmiä. Käsikirjoitus on olemassa, mutta unohdettu. Sanat ovat tuttuja sieltä täältä teoksesta, ne putoilevat toistensa perään tasaisena mutta voimakkaana, kiemurtelevana virtana läpi esityksen.
Kokoelma sisältää osion “Runoja rakkaille”, jotka Tölli kertoo kirjoittaneensa lahjoiksi ystävilleen. Vaikka kokoelman runot kertovat ensisijaisesti Diivasta ja esiintyjän kokemusmaailmasta, ne jakavat yhdessä tekemisen ilosanomaa. Lavarunous onkin ensisijaisesti yhteisöllistä ja esitys syntyy vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.
Esiintyvästä Diivasta kuoriutuu herkkä ja moniulotteinen hahmo. Tekisi mieli saatella hänet kädestä pitäen parrasvalojen eteen tai käydä makaamaan viereen nurmikolle.