Platonin dialogi Marxin kanssa

Erkki Wideniuksen aforistinen runokokoelma rakentuu lajille varsin tyypillisistä aineksista. Se pohtii ikuisia kysymyksiä ja viljelee suuria sanoja, kuten ”viisaus”, ”moraali” ja ”historia”. Samalla sijansa saavat vanhenemisen kaltaiset henkilökohtaisemmat teemat ja bluesmusiikin ylistys. Teos kommentoi myös jonkin verran päivänpoliittisia teemoja, kuten runossa ”Ukrainalainen sielunmessu”: ”Pasifismi on hyvä aate, / jos on hyvä naapuri”. 

Tamperelainen Widenius on työskennellyt pitkään kriitikkona Lapin Kansassa ja Portti-lehdessä. Häneltä on aiemmin ilmestynyt pienoisromaani Ikuinen ylioppilas (2020) ja runokokoelma Synnyit väärälle vuosisadalle (2022).

Kokoelma ammentaa antiikin filosofian lisäksi myös Marxilta – onhan kyseessä Kulttuurivihkojen julkaisu. Runossa ”Historia ja runous” Widenius irrottaa Aristoteleen lausuman alkuperäisestä kontekstistaan ja heittää sen sivulle monitulkintaiseksi fragmentiksi: ”Aristoteleen mukaan / runous on / historiaa filosofisempaa”. Muodostuu kolmio runous–historia–filosofia, ja jää lukijan vastuulle tulkita, miten ne suhtautuvat toisiinsa.   

Teoksen marxismi taas on skeptistä ja ei-dogmaattista. Runossa ”Yliopistovuodet” muistellaan aikaa, jolloin ”[s]ympatia ei riittänyt / oli valittava puoli / kallistuttava kunnolla // Monet vallan kaatuivat / itse jäin kallelleni”. 

Vanhenemista käsittelevät runot tasapainottavat kokoelmaa henkilökohtaisilla sävyillä. Runominä toteaa eläneensä ”[v]iisikymmentä vuotta / molemmat jalat avaruudessa”, ja toinen runo on otsikoitu ”Elämää korvien välissä”. Runoissa puhuu siis tyypillinen taiteilija- ja filosofiluonne. Toisaalta vanhetessa pää toimii kehoa pidempään: ”Ajatus menee minne haluaa / ruumis ei pysy perässä”. Korvien välinen elämä on silloin suurinta vapautta. 

Kokoelman runoja voisi myös luonnehtia säkeiksi pilkotuksi aforistiikaksi, sillä runoudelle ominaisia keinoja kuten säkeenylityksiä ei juuri käytetä. Ja vaikka Wideniuksen ilmaisu on yleisesti ottaen tiivistä, jotkin runot selittävät liikaa. Esimerkiksi nimikkoruno alkaa näin: ”Rakkaus on / verenohennuslääke / Ohentaa veren, särkee sydämen / haava tulee / mistä tahansa / eikä lakkaa vuotamasta”. Kaksi ensimmäistä säettä riittäisi ilmaisemaan runon keskeisen idean, ja lukijan oivalluksille jäisi enemmän tilaa. 

Parhaimmillaan runot herättävät halun väittää vastaan, kiistellä niiden kanssa: ”Platon halusi muuttaa ihmisen / Marx koko maailman // Ristiriita on näennäinen / poliittisesti ajatellen ihmiset / ovat koko maailma”. Ajatus on yhteiskuntafilosofisena argumenttina löysä, mutta aforismina se toimii. Planetaarisen ekokatastrofin aikana ajatus, että poliittisesti ajatellen ihmiset ovat koko maailma, tuntuu kyseenalaiselta. Entä toiset lajit, ekosysteemit, ilmakehä? 

Runo osuu – kenties vahingossa – tällä hetkellä käynnissä olevaan kiistaan posthumanistien ja ekomarxistien välillä. Posthumanistit hälventävät inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon rajoja sekä korostavat muunlajisten olentojen kokemusta ja toimijuutta, kun taas ekomarxistit väittävät, että luonnon ja kulttuurin välinen raja on perusteltu sikäli, että vain ihmiset poliittisina toimijoina voivat vaikuttaa ekokatastrofin etenemiseen. 

Kulttuurivihkot julkaisee kaikista kustantamoista eniten aforistiikkaa ja aforistista runoutta. Aika näyttää miten paljon hallituksen kulttuurileikkaukset vaikuttavat tällaisen vähälevikkisen kirjallisuuden tarjontaan.