Oksia ja konjunktioita

Erkki Kiviniemen kolmannessa runoteoksessa Joutenlaulu kohtaavat ainakin lyriikka, aforistiikka, dialogi ja kommentaari. Erilaisia tekstilajeja kukkiva kokonaisuus on kuitenkin varsin hillitty ja määrätietoinen. Teos ei ole henkilökohtainen, mutta sen sivuille tiivistyy paljon (kirjallista) kokemusta sekä enemmän tai vähemmän selkeä esitys eräästä maailmankuvasta. Joutenlaulu on toisin sanoen erittäin filosofinen tai ainakin katsomuksellinen teos. Piirre kulminoituu kokoelman loppuun sijoittuviin Paavo Haavikon tuotannon kanssa käytyihin dialogeihin, joissa Kiviniemi esittää eräänlaisen tiivistelmän Haavikon maailmankuvasta.

Pituudeltaan vaihtelevat osastot luovat vaikutelman pitkällä aikavälillä kirjoitetuista runoista, jotka ovat löytäneet paikan hengenheimolaistensa keskuudesta kokoelmassa. Toisin sanoen Joutenlaulua tuskin on kirjoitettu kokonaisuudeksi, mutta silti sen osat tulevat yhteen kiinnostavalla tavalla. Kun tartuin kirjaan en vielä tuntenut Kiviniemeä, mutta teoksen luettuani tuntuu kuin olisin käynyt hänen kanssaan polveilevan keskustelun useammastakin elämän suuresta kysymyksestä.

Eräs teoksen kiehtovimmista piirteistä on sen osastojen otsikointi. Perinteisempien osastonimien kuten ”Syysiäisyys” seassa on osastoja kuten ”Mutta” ja ”Että”, jotka saavat parhaan aforistiikan ja lyriikan hengessä miettimään näiden huomaamattomien sanojen syvempiä merkityksiä. Propositiologiikassa ”mutta” käyttäytyy täysin samalla tavalla kuin ”ja”, mutta sanoissa on luonnollisessa kielessä huomattavia eroja. ”Mutta” kutsuu katsomaan toiselta kannalta, se lisää jotakin odottamatonta ja ikään kuin ennakoi ihmisen taipumuksen ottaa ensimmäiseksi kuulemansa koko totuutena. ”Mutta” on kuin oksan haara, joka muistuttaa olemassaolostaan: ”emme juuri erotu / toi – sis – tam – me / maa – ilma -mmeonsamaa // Mutta // näky ei ole usko / ja / usko on luulo / jonka pyhät yksityisyytemme / lukitsemme mielen aarrekammioon.” Kiviniemi on aiemmin kirjoittanut joitakin aformismikokoelmia, ja aforistisen ajattelun vaikutus näkyy runoissakin mahdollisimman hyvällä tavalla.

”Että” on ehkä ”Muttaakin” vaikeampi. Osasto sisältää vain pitkähkön ”Haavikon filosofiasta” -nimisen kokonaisuuden, joka lukee, tulkitsee ja keskustelee Paavo Haavikon aforismien kanssa. ”Että” on sinänsä turha sana, mutta se esittelee usein virkkeen merkittävimmän sisällön, kuten tässä Haavikon aforismissa: ”Sokea tietää, että näkeminen hämärtää kaiken.” Huomionarvoista lienee myös se, että osiossa että-sana esintyy vain muutaman kerran ja tulee aina Haavikon kynästä.

Runojen modernistiset vaikutteet nousevat 1900-luvun alkupuolelta. Perinteisissä vaan ei vanhanaikaisissa runoissa vahva oksamotiivi kulkee läpi alun runo-osastojen ja sekoittuu kauniisti muuhun luontokuvastoon. Oksiin palataan vielä kokoelman nimikkorunossa: ”Hullaannuin […] puitten pöyristyttävyyteen / painovoimaa vastustaviin oksistoihin”. 

Teoksen johdantorunossa puolestaan todetaan, ettei ”yksi oksa metsää tee / vaan ryteikön lailla toisiaan / ohitellen oksat kohoavat / ylös arasti uljain silmusilmin.” Oksat haaroittuvat ja ojentuvat kukin oikukkaasti eri suuntiin, mutta ne eivät koskaan ole yksin. Jo alussa on kaikua Haavikon yhteiskunnallisista pohdinnoista, joissa etenkin markkinatalous ja ihmisen itsekeskeisyys saavat osakseen väkevää kritiikkiä. ”Erillinen ihminen on surkea tapaus”, Kiviniemi kirjoittaa Haavikon filosofiaa mukaillen, mutta toisaalta jo Joutenlaulun ensimmäinen osasto ”Oodi oksistoille” alkaa sitaatilla Frederico García Lorcalta: ”oksat kuolevat rakkauteen”.