Seestynyt runoäijä luottaa rooliinsa

Tapani Kinnunen (s. 1962) kuuluu 2000-luvun alussa kukoistaneen Turun runoliikkeen avainhahmoihin. Hänen tuotantonsa tunnustaa velkansa etenkin rentturunoilija Charles Bukowskille ja 60-luvun beat-kirjallisuudelle. Kinnusen runoissa suorasanainen ja koruton runokieli yhdistyy päihteiden, naisseikkailujen ja kovan kaupunkilaiselämän värittämään arkirealismiin. Turku nousee teosten yhdeksi päähenkilöksi, todellisen elämän kulttuuri- ja katupersoonia unohtamatta. 

Aiemmistakin teoksista tuttu eräänlainen suosittelijan esipuhe aloittaa myös Kinnusen 11. kokoelman Oopperan grilli¹. Suonna Konosen saatesanat on otsikoitu kieli poskessa ”Kinnusen pyssystä”. Ne eivät tuo kokoelman luentaan rahtuakaan lisää – jos kohta kiusaannuttavat mielevillä äänenpainoillaan: ”On helppo digata siitä, kuinka vanhan kaartin rämäpäiden pullopojasta on Oopperan grillissä kasvanut oma tunnistettavaääninen itsensä.” Mutta onko Konosen ihailulle katetta? 

Runoilijan korostetun miehinen ja puheenomainen ääni on tosiaan ennallaan. Kinnusen runous on kuin lyyristä Motörheadia tai ZZ Topia, joiden suosio perustui olennaisesti paitsi muuttumattomuuteen, myös yksinkertaisiin ja iskeviin riffeihin. Toisaalta tuoreimpaan kokoelmaan ujuttautuu nyt enemmän rauhoittuneen äijäilijän seesteisyyttä. Turkua käsitellään elegisen hellästi; pienimuotoisessa viihtyvä katse vaeltaa Aurajoen peilityyneltä pinnalta Kupittaanpuiston onnenhetkiin. Kun säkeissä muistellaan myös edesmenneitä turkulaisia rocklegendoja ja pultsareita, syntyy tilinpäätöksen tuntu. Välissä matkaillaan keskiluokkaisesti Välimerellä, Tampereella ja Kanarialla. 

Vuolaan beat-sanatykityksen sijaan Oopperan grillin tunnelmapalat liikkuvat päiväkirjarunouden, muistokirjoitusten ja aforistiikan rekistereissä. Lyhyen runon aiheeksi riittää esimerkiksi havainto Atlantin pauhun ja pyykkien kuivumisen samanaikaisuudesta. Samalla puhuja iskee silmää paitsi yhdelle idolilleen, myös omalle takavuosien pullistelulleen: ”Pienet kuviot, isot eleet / kuin Hemingwaylla Kuubassa.”

Runot luottavat lähes sokeasti siihen, että puhujan ja Kinnusen samankaltaisuus on jälleen kiinnostavaa. Yksi runo on luettelo puhujan jääkaappitarpeista, joihin lukeutuu tietenkin alkoholia ja muita vahvoja kastikkeita. Tosin nyt sinne on ilmestynyt ruokaakin, mutta tämä taas ei ole sellaisenaan kiinnostavaa estetiikkaa. 

Herkempi Kinnunen onnistuu paremmin. Esimerkiksi tuokiokuva tavallisesta parisuhdearjesta on pistämätön: ”Mietin leivänpaahtimen / ja kahvinkeittimen / suhdetta: kumpi on / enemmän pihkassa toiseen?” Runo ”Showtime” viittaa runoilijan samannimiseen ja kapakanhajuisimpaan ysärikokoelmaan. Nyt baarissa lausuvat runoja sekä isä että kulttuurialalla toimiva tytär. Puhuja käsittelee omaa ikääntymistään hymyilyttävällä vähäeleisyydellä: ”Lopetan esiintymiseni / runoon Isältä tyttärelle, / olen valmis / buffetin puolelle.” 

Esa Mäkijärvi toteaa Oopperan grillistä Demokraatin arviossaan (17.6.2024): ”Hienohelmat ja tiukkapipoiset älkööt vaivautuko.” Tämä tuntuu lähinnä Kinnusen henkilöbrändin toisintamiselta. Kokoelman muistiinpanomaisuus tuottaa toki tölväisyjäkin: ”Woke, cancel / Kesoil, Esso.” Onko ylikuumentunut identiteettipolitiikka yhtä rappeutunutta kuin ylikansalliset ja ilmastokatastrofia masinoivat öljy-yhtiöt? En saa ajatuksesta kiinni, mutta se ei edes provosoi, koska Kinnunen ei vaivaudu kehittelemään heittoaan – lukuun ottamatta nollahuomiota, kuinka ”[i]hmisten ja juttujen on tultava toimeen”. 

Maineikkaan lavarunoilijan säkeet toimisivat luultavasti paremmin kinnuslaisittain räjähtelevästi ja ilmeikkäästi lausuttuina. Toisaalta tähänkin tarpeeseen monet runoista tuntuvat oudon ponnettomilta. Yksi niistä kertoo ”rouvasta”, joka pyytää nostamaan ”kalun” pystyyn, mutta puhuja selventää tämän tarkoittavan aurinkovarjoa. Itseironiankin viitekehyksessä tällaiset kaskut typistyvät eltaantuneiksi isävitseiksi. Paljon tilaa vie myös niin kirjailijaystävien kuin jazzmuusikko Charles Mingusin kaltaisten legendojen namedroppailu. Olisi kuitenkin kiinnostavampaa lukea, miltä esimerkiksi runoilijan julkinen rooli tai Mingusin villit sävellykset tuntuvat. 

Intertekstuaalisuus herää tosin ohikiitävästi eloon yllättävistä rinnastuksista. Parhaassa runossa ”Salpa” puhuja kertoo kiehtovan anekdootin Luumäellä elokuvan kuvauspaikkaa etsineestä ohjaaja Alfred Hitchcockista. Hitchcock jopa jätti hotellihuoneen peiliin nimikirjoituksensa, mutta siivoja pyyhki sen pois. Runoa raikastaa hellyttävä mutta salasyvä näkökulmavaihdos, joka kehottaa katsomaan filminauhaa tärkeämpiä kuvia: 

”Elokuvaa ei koskaan / filmattu. Räystäässä / haarapääskyillä on pesä, / ahven heittää järvessä / voltin.”

Jos Kinnusen pyssy vielä latautuu, temaattisia ja kielellisiä panoksia voisi korottaa vaikkapa roolirunouden keinoin. Nyt runot eivät eroa omaelämäkerrallisesta ja toteavasta lyhytproosasta kuin säejaoltaan, joka sekään ei sisällä rytmillisesti mitään erityisen kiinnostavaa – töksähtelyä kylläkin (”Näin homma / toimii”). Oopperan grilli jättää kokemuksen suoman rentouden sijaan enemmän keskeneräisen ja ratkaisuiltaan turvallisuushakuisen vaikutelman.

^1.Oikaistu 12.8.2024. Oopperan grilli on Kinnusen 11. kokoelma aiemmin virheellisesti ilmoitetun 14. sijaan.