Taipuuko nuorisotutkimus runoudeksi?

”Nuoriso koetaan usein ongelmana.” Jarkko Mäkipään Nuorisofragmenteista peräisin oleva lause tiivistää täydellisesti nuoria koskevan julkisen keskustelun. Oli kyse sitten katujengeistä, äänestyskäyttäytymisestä tai Elokapinasta, nuoria koskeva puhe huokuu usein pelkoa ja epäluottamusta. 

Mäkipään teos on kollaasirunoutta, jonka aineistona on käytetty nuoria koskevaa sosiologista tutkimusta, kuten Nuorisotutkimus-lehden vuosikertoja. Teos itse suosii termiä bricolage, joka tarkoittaa kulloinkin saatavilla olevien ainesten luovaa yhdistelyä. Itse termikin on itse asiassa peräisin yhteiskuntatieteistä, kulttuuriantropologi Claude Lévi-Straussilta. Suomenkielisen runouden kontekstissa taas käsite vie ajatukset välittömästi Kari Aronpuroon, kollaasirunouden mestariin, joka itsekin on yhdistellyt tuotannossaan erilaisia tieteellisiä ja yhteiskunnallisia diskursseja. Toinen nykyklassikko, johon Mäkipään teosta voisi verrata, on Karri Kokon Varjofinlandia (2005), joka on koostettu masennusta käsittelevistä nettipäiväkirjoista. Mäkipään tapa yhdistellä erilaisia aineistoja ja diskursseja muistuttaa myös Henriikka Tavin teossarjasta 12 (2012).

Nuorisofragmentit piirtää eri lähteitä vapaasti yhdistellen kuvaa nuorten yhteiskunnallisesta asemasta, kokemuksista ja haasteista. Esille nousevat erityisesti nuorten kokema epävarmuus ja eriarvoisuus. Teoksen rekisteri on enimmäkseen akateeminen, ja siinä sekoitetaan erilaisia yhteiskuntatieteellisiä diskursseja, jotka usein menevät kapulakielen puolelle: ”Osallisuus realisoituu toimijuuden kautta”. Mukana on kuitenkin myös haastattelumateriaalia, jossa nuorten oma ääni ja kielenkäytön muodot pääsevät esiin. Lopputulos on välillä yllättävän lyyrinen: ”Kaikki entiset yhteyteni olen tuhonnut. / Paitsi valheen, myös kaikki totuuden tuttavat, / olen päästänyt putoamaan taskun reiästä.”

Kollaasirunous on valikoimisen ja järjestelyn taidetta. Lopputulos riippuu siitä, mitä materiaalia on otettu mukaan ja mitä merkityksiä kontekstistaan irrotetut fragmentit saavat uudessa ympäristössä. Mäkipään teos luo usein onnistuneita kontrasteja katkelmien välille: ”Ihminen vieraantuu työstään. / Työnsä tuotteista. // Tyrni purskahtaa sormien väliin. // On syytä katsoa itseään peiliin”. Tieteellisen rekisterin vastapainoksi on myös katkelmia, joissa teos kommentoi itseään. Monet näistä metakommenteista ovat minämuodossa, mikä synnyttää vaikutelman jonkinlaisesta runominän tapaisesta, joka huikkailee aina silloin tällöin kollaasin lomasta: ”Puhun näissä teksteissä / leikillisesti”; ”Minä olen aina halunnut olla nuorisotutkija”.

Fragmentit on aseteltu siten, että yhden sivun lukee intuitiivisesti yhtenä runona. Runoja ei kuitenkaan ole jaettu osastoihin, eikä teoksella tunnu olevan erityistä dramaturgiaa tai muuta selkeää rakenteellista kaarta. Lukemisen voi siten aloittaa periaatteessa mistä kohtaa tahansa. Teos on malliesimerkki ”avoimesta teoksesta”, kuten Umberto Eco sen määritteli: merkitysten muodostaminen jää paljolti lukijan vastuulle. 

Tieteelliseen aineistoon nojaamisessa on toki se vaara, että aiheen käsittely jää kliiniseksi ja ulkokohtaiseksi. Teos itsekin on tästä tietoinen: ”Nuorisokäsitys. Voidaan tulkita tyhjänä kategoriana. Aikuiset ihmiset tuottavat ’realistista’ käsitystä nuorisosta.” Kokonaisuutena teoksen tapa puhua nuorista on kuitenkin empaattisempi ja ymmärtäväisempi kuin suuri osa julkisesta keskustelusta. Nuorisofragmentteja lukiessa on jatkuvasti sen ajatuksen äärellä, että nuorten pahoinvointi heijastaa laajempia kehityskulkuja: ”Yhteiskunta tuottaa ongelmia silloin, / kun se ei pysty tarjoamaan / tasapuolisia välineitä arvostettujen asioiden / saavuttamiseksi.” Teosta voi siis lukea voimakkaana yhteiskuntakritiikkinä – tosin sellaisena, joka ei tyhjene yksittäisiin väitteisiin tai argumentteihin, vaan pysyy avoimena erilaisille tulkinnoille.