Juuri ja juuri merkityksellistä

Portugalin sana saudade tarkoittaa melankolista kaipausta tai kaihoa. Nationalistisessa puheessa sitä on pidetty portugalilaiselle kansanluonteelle tyypillisenä tunnetilana. Taiteessa sen tunnetuin ilmentymä on melankolinen ja kohtalokas fado-musiikki. Saudaden ympärille on perustettu jopa oma kirjallinen suuntauksensa, saudosismo, joka vaikutti 1900-luvun alkuvuosina. Virtauksen johtohahmo oli runoilija Teixeira de Pascoaes (1877–1952), jonka mukaan saudade on sielun kaipausta Jumalan luo, metafyysistä koti-ikävää. 

Aki Salmelan Saudade do Porto -teoksen minä ei usko Jumalaan, mutta häntäkin jäytää epämääräinen kaipaus jostain suuremmasta: ”Olo josta tietää joutuvansa vielä joskus luopumaan, mutta ei ihan vielä. Milloin sitten? Kun on myöhäistä kuvitella löytävänsä jotain, mitä ei koskaan ollut olemassa.” Kaupungin ilma on niin sakeana saudadesta, että se näyttää tarttuneen jopa lintuihin.  

Vihkona ilmestynyt teos koostuu neljästätoista proosarunosta ja kuhunkin liittyvästä valokuvasta. Bokehin julkaisema 200 numeroidun kappaleen painos on yksinkertaisuudessaan tyylikäs. Teos sijoittuu Porton kaupunkiin kevättalvella 2022. Tämä ankkuroi yleismaailmallisia eksistentiaalisia kysymyksiä pohtivat tekstit tiettyyn paikkaan ja aikaan, jossa juuri alkanut Ukrainan sotakin häivähtää taustalla. 

Mustavalkoiset valokuvat kuvaavat yksityiskohtia katutaiteesta tai rapistuneista rakennuksista –  tuttua kuvastoa kelle tahansa Portugalissa käyneelle. Teksteissä tarkastellaan myös kaupungin ihmisiä: viiniä juovia vanhuksia ja kadulla asuvia kodittomia. Runominäkin juo. Sataa loputtomasti. Miljöö on otollinen surumielisille pohdinnoille yksinäisyydestä, vanhenemisesta ja maailman pahuudesta. Epätoivon syövereihin ei kuitenkaan sukelleta, pikemminkin runot kuvaavat ”onnettomuuden pinnalta irtoillutta hilsettä”. 

Teoksen minä on omissa oloissaan viihtyvä, asioita etäältä tarkasteleva, kevyeen kyynisyyteen ja misantropiaan taipuvainen mutta silti myötätuntoon kykenevä. Kaikki tämä on tuttua Salmelan aiemmista teoksista, mutta miljöön takia vihon pohdinnat herättävät mielleyhtymiä Fernando Pessoaan. Esimerkiksi seuraava Salmelan virke voisi hyvin olla Pessoan Levottomuuden kirjasta: ”Armelias sade laskeutuu kaupungin ylle, ja niinpä ihmisten ääniä ei kuulu enää mistään.”

Teos vilisee kohtaloonsa alistuneita lauseita, kuten ”Elämä on niin kuin se on” tai ”Tähän on tultu”. Runoissa tasapainoillaan jatkuvasti merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden välillä. Minä tarkkailee omia tuntemuksiaan etäisyyden päästä ja tiedostaa, miten oikukkaasti ihmismieli voi siirtyä surusta iloon.

Runous on merkityksen antamista. Salmelan proosarunot koostuvat havainnoista ja ajatuksista, jotka ovat ikään kuin juuri ja juuri niin merkityksellisiä, että niistä saa runon. Elämällä ja runoudella ei ehkä ole sen suurempaa tarkoitusta, mutta silti on elettävä, silti on kirjoitettava. Teos on tietoinen, että kaikki mahdolliset ajatukset on jo luultavasti ajateltu, ja kaikki sanat sanottu. ”Ja kuitenkin maailma on joka hetki uusi.”  Samoilla linjoilla oli Vesa Rantama kirjoittaessaan (HS 6.4.2024), ettei Salmelalla ”ole mitään sanottavaa, ja hän sanoo sen upeasti”.

Salmelan kevytkyyninen kevytmelankolia on välillä hieman ärsyttävää ja voisi suurempina annoksina käydä puuduttavaksi, mutta kyllä sitä vihkon verran lukee mielellään – ”Saudade, 500 mg”, kuten eräässä teoksen valokuvassa lukee. Samalla on pakko ihailla tapaa, jolla Salmelan kirjoitus pystyy tasapainoilemaan yhdentekevyyden rajalla, koskaan sen yli putoamatta.